Uusi-Seelanti: Chrischurch ja covid19
Eniten muo jännitti maassa Mount Cookin vuoren läheisyydessä katsoessa pientä, pyöreää, oikeasti peltipurkilta näyttävää konetta, johon mahtu istumaan neljä henkeä jonoon. Totesinkin, että uskon selviäväni hengissä koko hommasta, kunhan pääsen hengissä ulos siitä koneesta. Koneen sisälläkin istuessa lattialla ilman penkkejä tuntu kuin olisi päätynyt persikkapurkkiin. Kattelin maisemia meidän noustessa kahdestaan aina vaa ylöspäin ja mietin, miten korkee onkaan 4000 metriä. Sitte vihdoin tarpeeks korkealla taivaalla hyppäsin ulos siitä lentokoneesta. Tai oikeastaan mun tandempari Steve pudottautui ulos, ja koska olin köytettynä hyvin tiukasti kiinni Steveen, mun ainoa vaihtoehto oli pudota mukana. Olisin odottanu panikoivani ja vähintään kiljuvani pienen lentokoneen luukulla, mutta sen sijaan olinkin enimmäkseen innoissani. Tietty vähäsen peloissani, sillä musta vain hullu ei olisi vähän peloissaan pudottautuessaan ~ 4000 metristä.
Vapaapudotus oli huumaavaa. Sitä ei aluksi jotenkaa edes ymmärtänyt putoavansa. Katselin mahtavia vuoristomaisemia yläilmoista ja mietin, miten kaunista kaikki olikaan. Tuuli humisi korvissa ja suu oli yhtäkkiä rutikuiva. Sitte Steve kehotti levittämään kädet taputtamalla muo olalle, ja tajusin että tässähän pudotaan hirveetä vauhtia kohti kovaa maan pintaa. Nauratti niinku sekopäätä ja hihkuin epämääräisiä kiljahduksia, mitkä nauratti Steveäkin. Varoitustaputus olalle ja sitten varjo aukesi vetäisten meitä takaisin ylöspäin. Jäin nauraen roikkumaan ilmaan. En nähnyt tandemparia, enkä varjoa, vaan pelkästään omat jalkani. Tuntui kuin olisi leijunut ilmassa ilman mitään syytä, yllättävän korkealla. Steve teki ympyröitä, jotka otti vatsanpohjasta niinku huvipuistolaitteessa. Yhtäkkiä hän purskahti nauruun ja kertoi, että turbulanssi työntää meitä ylöspäin. Maahan pääsemisenki pitikin siis nähdä vähän vaivaa (Steven, minä roikuin vaan mukana), mikä oli huvittava ajatus kun luulisi painovoiman hoitavan homman itekseenkin! Päästiin me kuitenkin maahan asti, hyvin pitkän kiertelyn jälkeen. Jännitys ja kaikki ympyrät tekivät mut pahoinvoivaksi koko loppupäiväksi, mutta silti olisin hypänny uudelleen!
Hypyn jälkeen mut kuljetettiin aivan Mount Cookin juurelle. Kävin pienellä kävelyllä odotellessani muita reissaajia pidemmältä vaellukselta. Saisin heidän mukanaan kyydin takaisin Kiwibussille. Olin yhä aika pyörällä päästäni. Näinkö todella nää samat vuoret hetki sitten yläilmoista... onko ne oikeesti näin isoja, vaikka näytti niin pieniltä?
Illaksi kiwibussi kuljetti meidät Lake Tekapolle, joka on kuulemma maailman parhaita paikkoja katsella tähtiä. Pakko myöntää, että koko jännittävän laskuvarjohyppypäivän päätteeksi tähdet jäivät näkemättä, kun jaksoin vain käydä suihkussa ja sitten nukahdin. Jos joku osaa kertoa Tekapon mahtavista tähtitaivasta, niin mielellään kuulisin mitä missasin!
Tässä vaiheessa reissua huonoja uutisia läheltä ja kaukaa alkoi jo muutenkin olla niin paljon, että hauskan pitäminen hankaloitui yllättävästi. Illat kului enimmäkseen jutellessa kaikesta meneillään olevasta, ja siitä, miten se vaikuttaa meihin kaikkiin. Tosin tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, miten isoja vaikutuksista tulisikaan.
Seuraavana päivänä ajettiin Chrischurchiin. Ei tiedetty, että se olisi meidän viimeinen bussimatka, sillä illalla kiwibussi ilmoitti joutuvansa lopettamaan kulkemisen. Chrischurchissa tilanteen vakavuus oli jo selvinnyt, ja isoin osa etsi lentoja takaisin kotiin tai teki muita suunnitelmia koronaviruksen varalle. Mä kuuluin tähän joukkoon. Ei meistä ollut enää hilpeiksi turisteiksi. Kaikkia jännitti, suorastaan pelotti, mitä tapahtuu seuraavaksi, päästäänkö enää lähtemään mihinkään ja miten nopeasti Uusi-Seelanti sulkee rajansa. Turhautti, kun mistään ei tiennyt mitään, eikä mitään oikein voinut tehdä. Kävin pitkällä kävelyllä ja samalla kuvailin kaupunkin hienoja muraaleja. Ehkä vähän vielä jaksoi kuitenkin olla turisti.
Chrischurchistä lensin seuraavana aamuna Aucklandiin, koska sieltä lentojen saamiselle on paremmat mahdollisuudet. Useat tekivät samoin, joten minulla oli yhä ystäviä seurana, mikä teki kaikesta paljon siedettävämpää. Seuraavat päivät olivat pitkiä ja täynnä epävarmuutta. Lentoja minnekään oli todella vähän, niitä peruttiin jatkuvasti ja useat maat sulkivat rajojaan jopa kauttakulku matkustamiselta. Kotiinpaluu alkoi näyttää mahdottomalta. Tiesimme maan varautuvan koronaan sulkemalla kaiken mahdollisen vähintään kuukaudeksi ja rajoittamalla kaikkea liikkumista, mutta emme tienneet vaikuttaisiko se esimerkiksi meidän asumiseemme hostelleissa, joista osa jo sulki oviaan. Juttelimme suurlähetystöille ja paikalliselle poliisille, mutta keltään ei saanut selkeitä varmoja vastauksia. Hetken jo mietittiin, että kadulleko tässä vielä päädytään.
Sitten asiat alkoivat selvitä. Ihanat ystäväni Juho ja Gioia kyselivät tutuiltaan ja yllättäen meillä olikin mahdollisia majapaikkoja useampia paikallisten kodeissa. Paikalliset "Kiwit" olivat sydäntä lämmittävän ystävällisiä luvatessaan meille katon pään päälle ja mitä tahansa muuta apua tarvitsisimmekaan. He olivat valmiita auttamaan täysin tuntemattomia nuoria pyytämättä mitään vastineeksi. Tällaisina hetkinä voi vain ihailla ihmisten hyvyyttä. Kiitos Kiwit!
Lopulta meidän ei tarvinnut kuitenkaan muuttaa hostellista, sillä kotiinpaluumme muuttuikin mahdottomasta mahdolliseksi. Saksan suurlähetystö ilmoitti hakevansa omansa ja mahdollisesti myös muita Saksaan hätälennoilla. Gioia sai matkanjärjestäjänsä avulla peruutuspaikan lennolta, ja hänen onnekseen lentoja ei peruttu. Eli ystäväni pääsisivät kotiin. Australia ilmoitti pidentävänsä sallimaansa kauttakulku aikaa, mikä tarkoitti, että minäkin pääsisin ostamillani lennoilla kotiin sittenkin. Mikä helpotus!
Isoin kiitos koko reissusta ja varsinki kotiinpaluusta kuuluu Kilroylle ja etenkin omalle matkajärjestäjälle Pekkalle, joka on jatkuvasti ollut tukenani ja apunani, jaksanut vastata useisiin kymmeniin epäselviin sähköposteihini ja etsiä lähipäivinä jatkuvasti vaihtoehtoa palata kotiin. Omien sanojensa mukaan Kilroy "yrittää aina auttaa, kun vain pystyy" ja niin he myös todellakin tekevät. Tätä ei todellakaan tehnyt useat reissussa olleiden ystävieni matkajärjestäjät, joilta ei saanut edes peruttujen lentojen rahoja takaisin. Ilman apua en varmaankaan olisi löytänyt lentoa kotiin, ainakaan maksettavissa olevalla hinnalla. Minulta Kilroy saa ison suosituksen, jos suunnitelmissa on yhtään isompi reissu!
Ihmetyksekseni sain enemmän apua Saksan ja Ruotsin suurlähetystöistä kuin oman kotimaani... Suomen suurlähetystö vain pahoitteli mulle tilanteeni ikävyyttä, käski etsiä aktiivisesti itse lentoja ja jutella paikallisten kanssa tulevista toimista, jotka vaikuttavat elämäämme Uudessa-Seelannissa. Minulle ei osattu antaa mitään informaatiota puhelun aikana, eikä sen jälkeen. Sen sijaan vuorokautta myöhemmin ottettuani yhteyttä Ruotsin suurlähetystöön sain paljon tietoa sekä puhelimessa että sähköpostitse pyytämättä. Ymmärrän, ettei suomalaisia lähdetty hakemaan hätälennoilla niin kuin saksalaisia aiotaan hakea, sillä meitä oli maassa huomattavasti vähemmän. Kuitenkin minua ihmetyttää ja suututtaa, miten Suomen suurlähetystö ei edes tarjonnut informaatiota, mitä kohdemaassa tapahtuu seuraavaksi. Tuntui todella siltä, että oma maani hylkäsi minut toiselle puolelle palloa pärjäilemään. Mietin, että olisiko tilanne ollut toinen, jos en olisi kunnolla ymmärtänyt kohdemaani kieltä, vai olisiko silloinkin jätetty täysin oman onnensa nojaan juttelemaan paikallisille viranomaisille. Olisin uskonut Suomen pystyvän parempaan.
Kirjoittelen tätä lentokoneesta, enkä voi olla miettimättä, miten väärin nimesinkään blogin... ehkä osuvampi nimitys olisi "Maailman ympäri useassa osassa yhden eliniän aikana". Oon tietty liian laiska vaihtamaan nimeä, joten vanha harhaanjohtava nimitys saa kuitenkin jäädä. Kaikille tsemppiä poikkeustilanteessa elämiseen. Katsotaan, milloin mun ois mahdollista palata maailmalle. Oon kuitenkin varma, että sinne vielä palaan.
<3: Henna
Vapaapudotus oli huumaavaa. Sitä ei aluksi jotenkaa edes ymmärtänyt putoavansa. Katselin mahtavia vuoristomaisemia yläilmoista ja mietin, miten kaunista kaikki olikaan. Tuuli humisi korvissa ja suu oli yhtäkkiä rutikuiva. Sitte Steve kehotti levittämään kädet taputtamalla muo olalle, ja tajusin että tässähän pudotaan hirveetä vauhtia kohti kovaa maan pintaa. Nauratti niinku sekopäätä ja hihkuin epämääräisiä kiljahduksia, mitkä nauratti Steveäkin. Varoitustaputus olalle ja sitten varjo aukesi vetäisten meitä takaisin ylöspäin. Jäin nauraen roikkumaan ilmaan. En nähnyt tandemparia, enkä varjoa, vaan pelkästään omat jalkani. Tuntui kuin olisi leijunut ilmassa ilman mitään syytä, yllättävän korkealla. Steve teki ympyröitä, jotka otti vatsanpohjasta niinku huvipuistolaitteessa. Yhtäkkiä hän purskahti nauruun ja kertoi, että turbulanssi työntää meitä ylöspäin. Maahan pääsemisenki pitikin siis nähdä vähän vaivaa (Steven, minä roikuin vaan mukana), mikä oli huvittava ajatus kun luulisi painovoiman hoitavan homman itekseenkin! Päästiin me kuitenkin maahan asti, hyvin pitkän kiertelyn jälkeen. Jännitys ja kaikki ympyrät tekivät mut pahoinvoivaksi koko loppupäiväksi, mutta silti olisin hypänny uudelleen!
Hypyn jälkeen mut kuljetettiin aivan Mount Cookin juurelle. Kävin pienellä kävelyllä odotellessani muita reissaajia pidemmältä vaellukselta. Saisin heidän mukanaan kyydin takaisin Kiwibussille. Olin yhä aika pyörällä päästäni. Näinkö todella nää samat vuoret hetki sitten yläilmoista... onko ne oikeesti näin isoja, vaikka näytti niin pieniltä?
Illaksi kiwibussi kuljetti meidät Lake Tekapolle, joka on kuulemma maailman parhaita paikkoja katsella tähtiä. Pakko myöntää, että koko jännittävän laskuvarjohyppypäivän päätteeksi tähdet jäivät näkemättä, kun jaksoin vain käydä suihkussa ja sitten nukahdin. Jos joku osaa kertoa Tekapon mahtavista tähtitaivasta, niin mielellään kuulisin mitä missasin!
Tässä vaiheessa reissua huonoja uutisia läheltä ja kaukaa alkoi jo muutenkin olla niin paljon, että hauskan pitäminen hankaloitui yllättävästi. Illat kului enimmäkseen jutellessa kaikesta meneillään olevasta, ja siitä, miten se vaikuttaa meihin kaikkiin. Tosin tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, miten isoja vaikutuksista tulisikaan.
Seuraavana päivänä ajettiin Chrischurchiin. Ei tiedetty, että se olisi meidän viimeinen bussimatka, sillä illalla kiwibussi ilmoitti joutuvansa lopettamaan kulkemisen. Chrischurchissa tilanteen vakavuus oli jo selvinnyt, ja isoin osa etsi lentoja takaisin kotiin tai teki muita suunnitelmia koronaviruksen varalle. Mä kuuluin tähän joukkoon. Ei meistä ollut enää hilpeiksi turisteiksi. Kaikkia jännitti, suorastaan pelotti, mitä tapahtuu seuraavaksi, päästäänkö enää lähtemään mihinkään ja miten nopeasti Uusi-Seelanti sulkee rajansa. Turhautti, kun mistään ei tiennyt mitään, eikä mitään oikein voinut tehdä. Kävin pitkällä kävelyllä ja samalla kuvailin kaupunkin hienoja muraaleja. Ehkä vähän vielä jaksoi kuitenkin olla turisti.
Chrischurchistä lensin seuraavana aamuna Aucklandiin, koska sieltä lentojen saamiselle on paremmat mahdollisuudet. Useat tekivät samoin, joten minulla oli yhä ystäviä seurana, mikä teki kaikesta paljon siedettävämpää. Seuraavat päivät olivat pitkiä ja täynnä epävarmuutta. Lentoja minnekään oli todella vähän, niitä peruttiin jatkuvasti ja useat maat sulkivat rajojaan jopa kauttakulku matkustamiselta. Kotiinpaluu alkoi näyttää mahdottomalta. Tiesimme maan varautuvan koronaan sulkemalla kaiken mahdollisen vähintään kuukaudeksi ja rajoittamalla kaikkea liikkumista, mutta emme tienneet vaikuttaisiko se esimerkiksi meidän asumiseemme hostelleissa, joista osa jo sulki oviaan. Juttelimme suurlähetystöille ja paikalliselle poliisille, mutta keltään ei saanut selkeitä varmoja vastauksia. Hetken jo mietittiin, että kadulleko tässä vielä päädytään.
Sitten asiat alkoivat selvitä. Ihanat ystäväni Juho ja Gioia kyselivät tutuiltaan ja yllättäen meillä olikin mahdollisia majapaikkoja useampia paikallisten kodeissa. Paikalliset "Kiwit" olivat sydäntä lämmittävän ystävällisiä luvatessaan meille katon pään päälle ja mitä tahansa muuta apua tarvitsisimmekaan. He olivat valmiita auttamaan täysin tuntemattomia nuoria pyytämättä mitään vastineeksi. Tällaisina hetkinä voi vain ihailla ihmisten hyvyyttä. Kiitos Kiwit!
Lopulta meidän ei tarvinnut kuitenkaan muuttaa hostellista, sillä kotiinpaluumme muuttuikin mahdottomasta mahdolliseksi. Saksan suurlähetystö ilmoitti hakevansa omansa ja mahdollisesti myös muita Saksaan hätälennoilla. Gioia sai matkanjärjestäjänsä avulla peruutuspaikan lennolta, ja hänen onnekseen lentoja ei peruttu. Eli ystäväni pääsisivät kotiin. Australia ilmoitti pidentävänsä sallimaansa kauttakulku aikaa, mikä tarkoitti, että minäkin pääsisin ostamillani lennoilla kotiin sittenkin. Mikä helpotus!
Isoin kiitos koko reissusta ja varsinki kotiinpaluusta kuuluu Kilroylle ja etenkin omalle matkajärjestäjälle Pekkalle, joka on jatkuvasti ollut tukenani ja apunani, jaksanut vastata useisiin kymmeniin epäselviin sähköposteihini ja etsiä lähipäivinä jatkuvasti vaihtoehtoa palata kotiin. Omien sanojensa mukaan Kilroy "yrittää aina auttaa, kun vain pystyy" ja niin he myös todellakin tekevät. Tätä ei todellakaan tehnyt useat reissussa olleiden ystävieni matkajärjestäjät, joilta ei saanut edes peruttujen lentojen rahoja takaisin. Ilman apua en varmaankaan olisi löytänyt lentoa kotiin, ainakaan maksettavissa olevalla hinnalla. Minulta Kilroy saa ison suosituksen, jos suunnitelmissa on yhtään isompi reissu!
Ihmetyksekseni sain enemmän apua Saksan ja Ruotsin suurlähetystöistä kuin oman kotimaani... Suomen suurlähetystö vain pahoitteli mulle tilanteeni ikävyyttä, käski etsiä aktiivisesti itse lentoja ja jutella paikallisten kanssa tulevista toimista, jotka vaikuttavat elämäämme Uudessa-Seelannissa. Minulle ei osattu antaa mitään informaatiota puhelun aikana, eikä sen jälkeen. Sen sijaan vuorokautta myöhemmin ottettuani yhteyttä Ruotsin suurlähetystöön sain paljon tietoa sekä puhelimessa että sähköpostitse pyytämättä. Ymmärrän, ettei suomalaisia lähdetty hakemaan hätälennoilla niin kuin saksalaisia aiotaan hakea, sillä meitä oli maassa huomattavasti vähemmän. Kuitenkin minua ihmetyttää ja suututtaa, miten Suomen suurlähetystö ei edes tarjonnut informaatiota, mitä kohdemaassa tapahtuu seuraavaksi. Tuntui todella siltä, että oma maani hylkäsi minut toiselle puolelle palloa pärjäilemään. Mietin, että olisiko tilanne ollut toinen, jos en olisi kunnolla ymmärtänyt kohdemaani kieltä, vai olisiko silloinkin jätetty täysin oman onnensa nojaan juttelemaan paikallisille viranomaisille. Olisin uskonut Suomen pystyvän parempaan.
Kirjoittelen tätä lentokoneesta, enkä voi olla miettimättä, miten väärin nimesinkään blogin... ehkä osuvampi nimitys olisi "Maailman ympäri useassa osassa yhden eliniän aikana". Oon tietty liian laiska vaihtamaan nimeä, joten vanha harhaanjohtava nimitys saa kuitenkin jäädä. Kaikille tsemppiä poikkeustilanteessa elämiseen. Katsotaan, milloin mun ois mahdollista palata maailmalle. Oon kuitenkin varma, että sinne vielä palaan.
<3: Henna
Kommentit
Lähetä kommentti