Kanada: Vancouver, Jasper ja Banff

Pohjois-Amerikan reissu alkoi Seattlesta, sillä sinne Finnair operoi suoria lentoja. Pitkän lennon päätteeksi maahan saapuminen ja vuokra-auton haku sujuivat onneksi mutkitta, mitä nyt vuokrafirman työntekijän ystävällisyys hävisi sitä mukaan kun hänelle selvisi, ettei meille saa myytyä lisämaksullisia palveluita. Ensimmäiseksi yöksi suuntasimme Green Tortoise nimiseen hostelliin, ja nukuin kaiken valvomisen jälkeen todella hyvin, vaikka alapunkan kuorsaaja ja viereisen punkan pilvenpolttelija yrittivätkin sabotoida unia. 

Visiitti Seattlessa jäi todella pikaiseksi, sillä jo seuraavana aamuna suunnattiin kohti Kanadan rajaa ja Vancouveria. Vettä satoi jatkuvasti, joko melko rivakasti tai saavista kaatamalla. Näkymät merelle päin olisivat taatusti olleet upeat, jollei pilvet olisi peittäneet niitä. Mutta onneksi sateisessakin rannikossa riitti ihailtavaa.

Rajan ylitys jännitti hieman, kun ensimmäistä kertaa oltiin valvotulla maarajalla autolla liikenteessä, mutta rajavartija vain kyseli muutaman hassun kysymyksen iloisesti hymyillen ja toivotti sitten hyvää reissua. Perillä Vancouverissa vesisade jatkui, mutta me emme antaneet sen lannistaa. Vuokrasimme pyörät, ja lähdimme polkemaan Stanley Parkin ympäri. Haaveilimme majavien näkemisestä, mutta niiden sijaan kiikaroimme hylkeitä ja erilaisia lintuja kuten morsiosorsia ja amerikanharmaahaikaroita. Sade vain yltyi, ja kierroksen tehtyämme olimme aivan läpimärkiä. Onneksi pääsimme vietnamilaiseen ravintolaan vaihtamaan vaatetta kuivempaan ja syömään lämmintä keittoa. Pöytään tuotiin teetäkin, mikä lämmitti kehon lisäksi mieltä.

Vancouverista ajoimme Squamishiin yöksi. Onneksi hostellista löytyi kuivausrumpu, ja saimme kuivattua sekä vaatteemme että kenkämme. Aamulla päätimme käydä kävelyllä läheisellä 'Squamish River Estuary" puistoalueella. Retki oli oikeinkin onnistunut, sillä bongasimme mm. valkopääkotkan, kettukolibrin (rufous hummingbird) ja sepelkalastajan (belted kingfisher). 

Aamupäivän kävelyn jälkeen oli myös hyvä startata pitkä ajo kohti seuraavaa välipysäkkiä, Kamloopsin kaupunkia. Kamloopsissa nukuimme yön yli, ja aamulla jatkoimme matkaa kohti Jasperin kansallispuistoa. Ajelimme rauhakseen ja useasti pysähtyen joko ihailemaan maisemia tai kiikaroimaan lintuja tai eläimiä. Vaikka aiemmin olenkin sanonut, etteivät vesiputoukset enää säväytä, niin Shannon Falls yllätti kauneudellaan: jylhät kalliot, tummat havupuut ympärillä ja valtava vesiryöppy. Bongattujen lintujen lajilista piteni etenkin ensimmäisenä ajopäivänä huomattavasti. Minusta hienoimpia tirppoja olivat samettinärhi, amerikanjääkuikka, vuoritiainen (mountain chickadee) ja amerikanhiirihaukka. Lintujen lisäksi näimme murmeleita, vapiteja ja jopa mustakarhun. Etenkin karhun näkeminen luonnossa oli hieno kokemus. Kaveri hengaili tien vieressä todella lähellä meitä.

Maisema ja sää muuttuivat todella dramaattisesti todella nopeasti. Tyynenmeren puolella kasvoi tiheää havumetsää ja satoi jatkuvasti, mutta heti Rannikkovuoret ylitettyämme aurinko tuli esiin ja maasto muuttui kuivemmaksi, aromaiseksi ja metsät harvenivat. Kun taas jatkoimme Kamloopsista Jasperia kohden Kalliovuorille havumetsät ja sade palasivat. Onneksi kuitenkin sade väistyi ensimmäisen Jasperissa vietetyn yön jälkeen ja saatiin nauttia loistavasta vaellussäästä.

Ajettiin ensin Maligne järvelle. Jemppa kyseli, missä karhut piilottelevat, ja seuraavan mutkan jälkeen pääsin toteamaan, että tuossa olisi. Reissun toinen mustakarhu käveli aivan auton edestä rauhakseen tien yli. Myöhemmin nähtiin lisääkin mustakarhuja, sekä mustahäntäkauriita, valkopäämerikotka pesällään, kalasääksi ja korppi ottamassa mittaa toisistaan ja mahtavia vuoristomaisemia. Järvelle päästyämme lähdimme kipuamaan Bald Hills polkua ylös vuorelle. Nousu oli kohtalaisen jyrkkä ja rankka, mutta maisemat sen arvoisia. Korkeammalla lumi peitti polun ja kasteli meidän lenkkarit, mutta siitä huolimatta kavuttiin yhä, kunnes lunta alkoi olla turhan paljon ja edeltäjien kävijöiden jäljet harvenivat. Taidettiin kuitenkin selvitä parhaille maisemille asti, eikä onneksi törmätty enempiin karhuihin. Sen sijaan polulla näimme suloisia harmaakuukkeleita ja takaisin alas selvittyämme koskessa yhden reissun hienoimmista linnuista, nimittäin virta-allin!

Ajeltiin takaisin Jasperin kylään päin, kun ensin tien sivussa laiduntamassa oli valtavankokoisia, komeasarvisia uros vapiteja ja sitten vain hieman myöhemmin käyräsarvisia amerikanlampaita! Hullua, miten useisiin erilaisiin eläimiin täällä törmää, ihan vain ajellessaan paikasta toiseen!

Kylillä pidimme tauon Waffleton kahvilassa, jossa joimme kuumat juomat ja itse söin herkullisen vohvelin. Sen jälkeen olikin jo taas uutta energiaa, ja päätimme käydä vielä Maligne kanjonilla iltaretkellä. Kanjoni oli etenkin alkupäästä todella syvä. Pohjalle ei edes nähnyt, jollei kurkannut sillan kaiteelta, ja näin tehdessäni muistutteli korkeanpaikankammoni olemassa olostaan. Kiersimme muutaman kilometrin lenkin kanjonin ympärillä laskeutuen alun korkeuksista matalammalle kanjonin pohjalla virtaavan joen tasolle ja palaten sitten takaisin ylös. Matkan varrella oli siltoja, joilta voi ihailla alla kulkevaa jokea. Yritimme myös tiirailla harvinaista mustakiitäjää, mutta tällä kertaa meitä ei onnistanut.

Jasperissa olisi helposti viettänyt vielä päivän, kaksi tai vaikka viikon. Polkuja kulki useiden vuorien rinteillä ja järvien rannoilla, eikä niitä kaikkia olisi varmaan ehtinyt kulkea viikossakaan. Myös majapaikkamme oli ihana, pieni hostellin ja mökkikylän sekoitus. Yhteisessä keittiössä valmistui iltaisin herkullinen pasta-ateriamme ja huoneemme kerrospunkassa Jemppa otti tapojensa mukaan yläpunkan ja minä alapunkan. Muissa punkissa vieraat vaihtuivat, mutta kaikki he olivat mukavia ulkoilmaihmisiä. Pihapiirissä oli nuotiopaikka ja vieressä virtasi pieni koski. Tuntui kotoisalta, kuin olisi omalla mökillä.

Meidän oli kuitenkin aika lähteä ajamaan kaikkien bloggaajien suosittelemaa Icefield Parkway nimistä tietä kohti Banffin kansallispuistoa. Heti alkuun on sanottava, että eivät reittiä kehuneet liioitelleet, sillä maisemat olivat upeat koko 232 kilometrin matkan ajan. Kuvat eivät tee oikeutta näille maisemille. Tie kulkee valtavan U-laakson pohjalla, ja sen molemmilla puolilla kohosivat massiiviset vuorijonot. Vuorten alaosia peitti tummat havupuumetsät, mutta vaikuttavin näky oli vuorten kivikkoiset ja lumipeittoiset huiput. Välillä tunsi itsensä aivan pikkuruiseksi niiden juurella. Ohitimme myös vuorilta alas valuvia jäätiköitä ja turkoosin sinisiä järviä. Matkantekomme oli hidasta, sillä pysähtelimme jatkuvasti lyhyille luontopoluille tai ihan vain tien vierustalle ihailemaan maisemia. Mutta onneksi meillä ei ollut kiire minnekään.

Erityismaininnan reissulta ehdottomasti ansaitsee Peyton järvi, jonka vesi oli sinisintä, mitä olen ikinä nähnyt. Infotaulun mukaan veden väri johtuu siitä, että vuorien jäätiköistä tulevan sulamisveden mukana kulkeutuu paljon maa-ainesta, josta suurin osa muodostaa järven reunalle suiston. Kevyimmät partikkelit kuitenkin valuvat järven veteen asti, ja jäävät keijumaan siihen. Tämä "kivijauho" heijastaa valosta sinisen värin aallonpituutta, jolloin järvi näyttää todella siniseltä. Luonto on ihmeellinen!

Banffissa (tai itseasiassa sen lähellä sijaitsevassa Canmoressa) aamu alkoi kirjaimellisesti aurinkoisesti, nimittäin keli oli kuin morsian ja me innoissamme päivän vaellussuunnitelmista. Autolla huomasin lapun konepellillä, ja alkuun ihmettelin, olimmeko saaneet sakot. Ei sentään, joku toope oli onnistunut tilavalla parkkipaikalla naarmuttamaan automme takapuskuria. Sentään kyseessä oli rehellinen toope, joka oli jättänyt numeronsa. Yritimme ensin selvittää omista papereistamme ja sitten Hertzin nettisivuilta, miten ilmoitamme vahingosta heille, mutta kummastakaan emme saaneet selvyyttä asiaan. Ystävällinen ohikulkija ehdotti, että jos ajaisimme Hertzin toimistolle Banffiin ja näin sitten teimme, vain huomataksemme toimiston olevan poikkeuksellisesti kiinni. Tässä kohtaa itseäni harmitti kauniin päivän tuhlaus tällaiseen ja ärsytti koko homma jo niin paljon, että päätimme yrittää huomenna uudelleen ratkoa asian, ja ajelimme vaelluksemme alkupisteelle Bow järvelle.

Ajatuksenamme oli vaeltaa The Onion vuoren huipulle, tai ainakin niin pitkälle kuin lumitilanne sallisi. Alkuun reitti kulki Bow järven rantaa myötäillen. Järvi oli osittain rakoilevan jään peittämä, mutta sulaneista osista kimmelsi melkein yhtä sininen vesi kuin Peyto järvellä. Polku kuljetti meidät järven suistoalueelle ja siitä etenimme seuraillen järveen laskevaa Bow jokea. Aluksi kuljimme joen tasolla, mutta lyhyen matkan kuljettuamme maasto kohosi ja joki jäi kanjonin pohjalle meidän kulkiessamme korkeammalla kanjonin reunoilla.

Ylitimme kanjonin luonnon muodostamaa "kivisiltaa" apuna käyttäen. Eli siis isoa kiveä, joka oli asettunut kanjonin päälle yhdistäen sen puolet toisiinsa. Menomatkalla ylitys hirvitti minua, mutta takaisin tullessamme ei enää niinkään. Menomatkalla myös kivisillalle kipuaminen oli hieman hankalaa jyrkemmän reunan vuoksi, mutta lopulta minäkin pääsin kiven päälle ja kanjonin toiselle puolelle.

Matka jatkui kanjonin reunalla ensin havumetsässä ja sitten rakkakivikossa vuoren rinteellä. Mitä korkeammalle kipusimme, sitä enemmän lunta oli. Kunnes lopulta meidän oli myönnettävä, ettemme pääsisi upottavassa hangessa mitenkään Onionin huipulle saakka. Sen sijaan Jempan houkuttelemana kipusimme rakkakivikkoista rinnettä ylöspäin lumettomasta kohdasta, tavoitteennamme saavuttaa kyseisen nimettömäksi jääneen vuoren 2300 metrin korkuinen huippu. Kiipeäminen kivikossa oli vaivalloista, ja etenimme pitkälti käsiä apua käyttäen. 2150 metrin kohdalla minä jätin homman kesken, ja jäin pienelle alppiniitylle syömään suklaata. Jemppa sen sijaan kiipesi vielä korkeammalle, kunnes joutui ikävä kyllä hänkin kääntymään takaisin, sillä seinämä muuttui liian jyrkäksi ja lumiseksi, eikä turvallinen eteneminen ollut enää mahdollista. Mutta oli meidän pieni niittymmekin komea näkymiltään ja hyvä päätepiste! Upeiden maisemien lisäksi reissulla nähtiin kolme uutta nisäkäslajia: maaorava, piiskujänis eli pika ja harmaamurmeli, sekä muutama uusi lintulaji.

Viimeiselle päivälle Banffissa suunniteltiin jotain helppoa, kevyttä vaellusta, mutta mikään niistä ei vakuuttanut. Sen sijaan Wasootch trail, jossa matkaa oli n. 14 kilometriä ja nousua 940 metriä, ja joka kulki kapean harjanteen laella... Se näytti kuvissa upealle.

Heti parkkipaikalta reitti lähti todella jyrkkänä ja hetken jo mietittiin, että mihin sitä tulikaan lähdettyä. Onneksi kuitenkin loivempiakin nousuja ja ihan tasaisiakin pätkiä mahtui matkalle. Maisemat olivat jo ensimmäisen kipuamisen jälkeen upeat, mutta vielä paljon hienompaa oli tiedossa. Kaikkialla ympärillä oli suuria vuoria: niiden alarinteille jäävää metsikköä ja paljaita, kivikkoisia tai lumihuippuisia lakeja. Aina välillä harjanteelta näki 360° joka suuntaan mahtavan maiseman. Korkeammalta näki myös todella kauas, etenkin kun sää oli loistava ja melko pilvetön.

Alussa harjanne oli leveämpi, mutta se kapeni sitä mukaa kun reitin 2200 metrin korkuinen huippu lähestyi. Reitti ei soveltuisi arkajalkaisemmille, sille pudotukset harjanteen molemmin puolin olivat korkeat ja paikoin hyvinkin jyrkät. Onneksi kuitenkin polku oli tukeva jalan alla, eikä lipeämisen riskiä ollut. Sateella en tuolle reitille lähtisi, sillä se voisi muuttua pelottavan liukkaaksi.

Huipulle mennessämme päätimme kiertää kaikkista kapeimman harjanteen pätkän hieman alempaa kulkevaa polkua pitkin, etenkin kun muut retkeilijät sanoivat tehneensä näin. Yllätykseksemme meitä vastaan tuli jo paluumatkalla oleva isä noin neljävuotiaan tyttärensä kanssa. Hän kertoi heidän kulkeneen huipulle harjanteen laella sen kapeimpienkin kohtien läpi. En aivan ymmärrä, miten niin pieni lapsi kykenee moiseen! Lapsi oli onneksi turvallisesti kypärä päässä ja valjaissa köyden päässä kiinni isässään, mutta omin jaloin hän kuulemma oli tuonkin kohdan edennyt. Me jatkoimme kiipeämistä kohti huippua välillä käsiä apuna käyttäen ja päätä pyöritellen!

Lopussa polku hävisi näkyvistä, sillä harjanne muuttui pelkästään kivikoksi, johon ei polkua muodostu. Ei kuitenkaan tarvinnut arpoa, minne oli menossa, sillä harjanne oli niin kapea ja huippu jo selkeästi näkyvissä. Kiipeilytaitomme pääsivät ensimmäiseen testiin, kun selvitimme tuon viimeisen pätkän harjanteen laella aivan huipulle asti. Jemina varmisti, että koskimme molemmat korkeimpaan kohtaan! 

Paluumatkalle käännyttäessä pohdimme, että jos pikkulapsi selviää harjanteen huipusta, niin selviämme mekin. Lähdimme siis kulkemaan korkeaa ja kapeaa väylää, jonka molemmilla puolilla oli jyrkkä, kivikkoinen rinne. Alkuun kaikki menikin hyvin, ja kiipeilimme harjanteen kiviä pitkin vailla ongelmia. Se oli suorastaan hauskaa. Sitten tuli seinä vastaan ihan kirjaimellisesti. Harjanne ensin laskeutui jyrkemmin ja sitten kohosi yllättäen 10 metriä melkein pystysuorana. Kiipesin kuitenkin bouldertaidoilla tuon seinämän laelle, vain todetakseni että nyt riittää. Harjanne jatkui tasaisena, siis aivan liian tasaisena ja aivan liian kapeana, että sitä olisimme uskaltaneet lähteä ylittämään. Tähän asti olimme kulkeneet käsiä käyttäen pitäen jatkuvasti yhden käden ja jalan tukevasti seinämällä, mutta nyt pitäisi luottaa vain jalkoihin, sillä käsillä ei saisi otetta mistään, jollei sitten etenisi pylly maassa. Näin jo, mihin yksisin jalan lipsahdus tai harha-askel johtaisi, joten palasin alas korkean seinämän juurelle ja suuntasimmekin rinnettä alaspäin, sillä tiesimme että siellä kulkisi polku, jota pitkin tulimme huipulle päin. Tämäkään reitti ei ollut kaikista helpoin, mutta varovaisesti etenemällä onnistuimme laskeutumaan polulle, ja sitä pitkin kuljimme takaisin harjanteen leveämmille osille ja sieltä lopulta noin 7.5 tunnin vaeltamisen päätteeksi väsyneinä, mutta iloisina takaisin autolle. Kotimatkalla haimme karkkia ja take-away intialaista lisäpalkkioksi kovasta suorituksesta!

Banffista ajoimme pitkän pätkän takaisin Yhdysvaltoihin Yellowstoneen asti. Sieltä lisää myöhemmin!

<3: Henna