Yhdysvallat: Yosemite, San Fransisco, Redwood national park

Yosemitessa on muihin meidän vierailemiin kansallispuistoihin verrattuna enemmän ns. erämaa-alueita, joille ei pääse muutakuin jalkapatikalla. Puiston halki koillisesta lounaaseen kulkee yksi autotie, joka kaartaa Yosemite Valleyn ympäri puiston länsiosissa, ja jatkaa sitten etelään puiston rajalle. Tämän tien varrelta löytyy paljon näköalapaikkoja ja vaellusreittien lähtöpisteiltä parkkipaikkoja. Meille kätevintä oli ajaa Bishopista puiston pohjoisimmalle sisäänkäynnille (Tioga pass), joka on auki vain lumettomina aikoina (useimmiten kesäkuusta lokakuuhun). Näin pääsimme heti ensimmäisenä päivänä ajamaan puiston halki, ja matkalla pysähtymään Tuolumne niityille ja Yosemiten laakson näköalapaikoille.

Tuolumne niityn halki virtaa puro, ja kauempana näkyvät pyöreät, vaaleat vuorten huiput. Peurat käyttäytyivät täällä pitkälti kuin meidän porot, ei nimittäin paljoa turistit häirinneet. Yksi loikki polun yli metrien päästä meistä. Linnut liversivät puissa, mutta valtaosa lajeista oli meille jo ennestään tuttuja. Olemme nimenneet punarintarastaan paskaksi, sillä sen monimutkaiset laulukuviot saavat meidät joka kerta hämääntymään ja uskomaan, että olemme löytäneet uuden lintulajin listalle. Sitten kiikaroimme innoissamme puustoa tai äänittämme näytteen puhelinsovellus Merlinillä, ja toteamme että ei, paskahan se siellä taas lurittelee. Rubiinihippiäinen taas on ansainnut nimen pikkupaska, pitkälti samoista syistä. Eikä vielä ole ollut yhtäkään paikkaa, jossa ei olisi näkynyt keltaperäkerttulia aka rumpetti trumpettia (Yellow rumped warble). Ensimmäistä kertaa reissulla törmäsimme myös pienempiin kiusantekijöihin, nimittäin hyttysiin. Täytyy sanoa, että yhtään ei ole ollut niitä ikävä! Onneksi itikoita ei kuitenkaan myöhemmin taas juurikaan näkynyt.

Niityltä jatkoimme metsäistä tietä eteenpäin Yosemite Valleylle. Pysähdyimme matkalla ensin Tunnel View:lle, sitten Glacier View:lle ja lopuksi kävelimme vielä lyhyen 1,7 kilometrin polun Taft Pointille. Näistä kolmesta maisemien puolesta paras oli Clacier View, josta näki hienosti Half Domen, eli nimensä mukaisesti puolikkaan kupolin mallisen huipun. Tuolle huipulle pystyy muuten vaeltamaan, jos hommaa erityisen luvan etukäteen! Oma lemppari oli kuitenkin Taft point, joka oli muita rauhallisempi. Taft pointin polku kulki kauniin, rehevän metsän halki. Kanjonilla ei nähnyt Half Domea, mutta toisaalta ei nähnyt myöskään Yosemiten laakson turistikeskuksia vaan vain joen ja metsää, koskematonta luontoa.

Illaksi ajoimme puiston läheisyydessä sijaitsevalle Yosemite bug rustic mountain resortille. Paikan nimi on jälleen hyvin kuvaava. Metsäiselle rinnetontille oli rakennettu mökkejä ja telttoja, pihamaalla saattoi pelailla pöytäfutista ja pingistä, vessat ja suihkut löytyivät erillisestä rakennuksesta. Paikassa oli leirikoulumainen tunnelma. Ötököitäkin lenteli, mutta onneksi ei hyttysiä! Me olimme varanneet telttamajoituksen, tosin telttamme oli enemmänkin pieni mökki, jossa mahtui seisomaan pystyssä, sekä oli kolme sänkyä ja ilmastointi. Yksi sänky meille molemmille ja yksi tavaroille. 

Seuraavana aamuna teimme pitkästä aikaa itse pannareita, sillä vihdoin meillä oli keittiö taas käytettävissä. Aiemmin en perustanut valmistaikinoista, mutta onhan se nyt helppoa, kun ei tarvitse kuin sekoittaa jauhot veteen ja paistella. Lopputuloksena on kuohkeita, hyviä pannareita joka kerta! Aamupalaa syödessä pohdimme, minkä vaelluksen valitsimme tällä kertaa. Jälleen helpoksi määritellyt polut vaikuttivat tylsiltä, ja päädyimme noin 10 kilometrin mittaiselle Mist traille, joka nousee Yosemite kanjonin pohjalta ensin Vernal ja sitten Nevada vesiputouksille. Kai tämä on jonkinlaista hulluutta aina päätyä pitkiin ja paljon nousua sisältäviin reitteihin. Maisemat ovat olleet joka kerta nousun arvoisia!

Parkkipaikan löytäminen Yosemitessa oli oma työmaansa... Suosittelisin olemaan joko ajoissa tai myöhässä, klo 9-11 aikaan on varmasti vaikein saada autoaan mihinkään. Meillä kävi kuitenkin taas tuuri, tai ehkä olimme vain riittävän syrjässä ja sopivasti myöhässä, ja aamulla reitille lähteneet vaeltajat tulivat juuri sopivasti takaisin autoilleen klo 12 aikoihin, kun me vasta saavuimme alueelle.

Mist traililla nousua tai laskua oli jatkuvasti ja osan matkasta kuljimme kivisiä portaita pitkin. Valtaosan ajasta nousu oli kuitenkin maltillista. Putouksista ilmaan nousi vesihöyryä, joka kasteli ja viilensi ihanasti kuumana päivänä. Etenkin alemmalla putouksella vesihöyryä oli todella paljon, ja sen eteen muodostui pieni sateenkaari. Mielestäni alempi vesiputous eli Vernal oli muutenkin kauniimpi, kun taas Nevadan putous oli huomattavasti rauhallisempi, sillä sinne asti päästäkseen piti vaeltaa useampi kilometri enimmäkseen mäkeä ylöspäin. Reitillä pyöri ihmisten lisäksi paljon oravia ja samettinärhiä, jotka röyhkeästi tulivat melkein kädestä asti hakemaan eväitä. Hölmöt turistit ruokkivat innoissaan etenkin oravia, samalla kun me yritimme taputtamalla pelotella kavereita kauemmas.  Nähtiin myös uskomattomia puita, jotka kasvoivat pienen pienestä kallion railosta. Niiden runkokin oli lättänä pannukakku, mutta siinä ne vaan vierekkäin näyttivät suorastaan kukoistavan! 

Oikeita karhuja ei Yosemitessa nähty yhtäkään, vaikka kuulemma niitä siellä paljon onkin, mutta sen sijaan nähtiin kallion tekemä uloke, joka mun mielestä näytti aivan karhun päältä! Kuvasta voi jokainen tulkita ja mieluusti myös kertoa mulle, näkeekö myös siinä karhun!

Yosemitesta ajettiin seuraavana aamuna San Fransiscoon. Ensimmäistä kertaa jumitimme liikenneruuhkissa, vaikka kaistoja olikin jatkuvasti vähintään viisi. Liittymien kohdalla kuitenkin kaikki kaistat täyttyivät autoista, ja taas liittymästä ohi päästyämme ruuhka helpotti. Ohitimme myös ensimmäisen tietullimme Okland Bay sillalla. Kukaan ei kuitenkaan ollut tietullilla kopissa keräämässä maksua, vaan maksut suoritettiin netissä joko etukäteen tai 48 tunnin aikarajalla sillan ylityksen jälkeen. Toivottavasti hoidimme tullimaksun oikein, ettei Hertz pistele perään maksuja! Kerrankin toivoisi, ettei kaikkea olisi siirretty nettiin ja sovelluksien hoidettavaksi.

San Fransiscon majoituksessa ikkunasta näkyi vain viereisen talon tiiliseinä noin metrin päässä meistä. Muuten kaupunki oli jälleen yllättävän siisti, vehreä ja kaunis. Rakennuksissa yhdistyi monenlaiset tyylit, mutta ne eivät olleet eripurassa keskenään. Mäet olivat hullun jyrkkiä, jopa jyväskyläläisen mielestä! Hieman kuumotti, pääseekö meidän pikku Kiamme ylös asti kaikkista pisimpiä niistä.

Jätimme auton parkkiin hotellille, ja lähdimme kävellen tutustumaan kaupunkiin. Ainakin meistä San Fransisco tuntui turvalliselta myös hieman pimeän tulon jälkeen. Varmasti alueella on tässä merkitystä. Meidän majoituksemme oli lähellä San Fransiscon Chinatownia. Kuljimmekin ensin sen läpi, ja suuntasimme City lights kirjakauppaan. Kaupassa oli satoja kirjoja ainakin minun mielestäni täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä. Sieltä olisi hankala etsiä mitään tiettyä, mutta ihana vain ihmetellä ja löytää jotain vahingossa. Itsekin nappasin uuden kirjan mukaan lentolukemiseksi. 

Matka jatkui kuuluisalle Pier 39:lle. Heti ensimmäisenä kävimme tietenkin katsomassa laiturin läheisyydessä köllötteleviä merileijonia. Hauskinta oli seurata pieniä kavereita, jotka kilvoittelivat keskenään, ja välillä tuuppasivat toisiaan laiturin laidalta mereen. Myös isommat merileijonat välillä molskahtivat, sillä jostain syystä valtaosan piti maata samalla laiturilla isona kasana toistensa päällä. Yllättävän notkeasti isotkin otukset hyppäsivät takaisin laiturille, tietysti samaan ahtaaseen läjään muiden huutaessa, vaikka muualla tilaa olisi ollut vapaana! Katselimme myös hetken Alcatrazin vankilasaarta, ja pohdimme että eikö sieltä muka voisi uida rantaan. Matka ei näyttänyt niin pitkältä, vaikka merenkäyntiä välissä olikin...

Meillä kesti hetken löytää Pier 39 markkina-alue, sillä se oli rakennuksien välissä vaikkakin aivan laiturin vieressä. Siinä välissä eksyimme hieman sivuraiteille, ja löysimme kivoja puoteja, joissa myytiin esimerkiksi karkkeja ja vaatteita. Lopulta kuitenkin päädyimme ns. oikeaan paikkaan. Ilma viileni iltaa kohden, joten kävimme ostamassa kuumat juomat kahvilasta, jossa  pienet robotit ottivat vastaan ja valmistivat tilaukset! San Fransiscossa näimme myös elämämme ensimmäiset kuskittomat autot! Oli hurjaa, että autoa ohjasi kone, joka tarkkaili ympäristöään kameroiden avulla! 

Kohokohta oli kuitenkin robottien sijasta ihan ihmisen akrobatiaesitys, jota päädyimme seuraamaan täysin sattumalta. Britannialainen mies esitteli mahtavia käsilläseisonta taitojaan samalla vitsaillen esimerkiksi kolonialismista ja omasta lapsuudestaan 10 henkisessä sirkusperheessä, joka reissasi pakettiautolla pitkin Eurooppaa. Esitys oli hullunhauska, ja myös hullu! Itselle ei tulisi mieleenkään yrittää seistä käsillä liikkuvan laudan päällä, saatin sitten toteuttaa tätä usean metrin korkeudessa, saati tehdä samaa vain yhdellä kädellä. Tai no, itse en edes osaisi seisoa niillä käsillä!

Kaiken kaikkiaan meillä oli San Fransiscossa ihana päivävisiitti! Kenties tekemistä olisi keksitty vielä toiseksikin päiväksi, mutta meistä yksi päivä riitti hyvin näkemään kuuluisimmat ja meistä kiinnostavimmat nähtävyydet. Ajoimme pois kaupungista tietysti kuuluisaa punaista Golden Bridge siltaa pitkin, joka Jeminaa lainatakseni näytti kuvissa punaisemmalta. Todellisuudessa silta oli ruosteenpunainen, mutta minusta silti hieno!

Jatkoimme rannikkoa pohjoiseen päin Redwood national parkkiin, eli kansallispuistoon, jossa kasvaa jättiläispunapuita. Metsä oli kauneimmillaan ilta-auringossa, kun auringonsäteet korostivat puiden punaista sävyä. En ole aiemmin nähnyt niin isoja puita. Ne olivat sekä valtavan leveitä, että korkeita. Kokoa ei edes käsitä kuvasta, jollei ole vertailukohtana jompaa kumpaa meistä! Puut olivat osa yli tuhat vuotta vanhoja. Välillä yhdestä kannosta lähti useampia latvoja, sillä infotekstien mukaan jättiläispunapuut lisääntyvät siemenien lisäksi kantovesoilla, eli monistamalla itseään. Osa puista taas oli kuolleita tai niin vanhoja, että ne olivat sisuksiltaan onttoja. Tällaisia puita on aikanaan hyödynnetty lintujen tai jopa hevosten aitauksina. Hullua ajatella, että jopa hevonen mahtuu puun sisälle! 

Redwood puisto oli laaja. Kävimme yhtenä päivänä puiston eteläosissa kiertelemässä puistonvartijan meille suosittelemia ja karttaan piirtämiä reittejä, ja toisena päivänä taas kävimme pohjoisosien suosituimmilla alueilla eli Grove of Titans ja Boy scout tree nimisillä reiteillä. Kuitenkin täällä kävijöitä oli huomattavasti vähemmän kuin aiemmissa kansallispuistoissa, joissa olemme vierailleet. Ihan hyvä niin, sillä poluille päästäkseen piti ajaa kaunista, mutta paikoin hyvin kapeaa tietä, ja parkkipaikkoja oli hyvin rajallisesti. Asuntoautolla tai peräkärryn kanssa ei tuolle tielle suositeltu edes ajettavan, mutta meidän pieni Kiamme oli siellä loistava.

Olemme Yellowstonesta asti tarkkailleet autojen rekisterikilpiä tavoitteena tietysti nähdä jokaisen osavaltion kilpi. Tänään punapuumetsästä lähdettäessä bongasimme viimeisen, New Hampshiren kilven. Eli näimme reissun kaikkien 50 osavaltion kilvet, mukaan lukien Havaijin! Lisäksi bongailimme muutamia Kanadan kilpiä.

Halusimme tehdä vielä pienen lisäkierroksen Crater lake eli kraaterijärven kautta. Paikalla on ollut tulivuori, joka on jostain syystä räjähtänyt jättäen jälkeensä suuren kuopan. Järven vesi on peräisin sadevedestä ja sulavasta lumesta, järveen päin tai sieltä poispäin ei virtaa jokia. Etenkin lunta alueella riittää, sillä lumi peittää masta noin kahdeksan kuukautta vuodesta, ja senon paksuimmillaan ollut jopa 6 metrin syvyistä! Ja minä kun ajattelin, että viime talvi Suomessa oli runsasluminen ja pitkä. Järven vesi oli myös todella sinistä, vaikka ei sitä Peyto järveen voinutkaan verrata. Nykyisin järven keskelle on muodostunut uusi tulivuori, vaikkakin se on paljon edeltäjäänsä pienempi. Myös veden alla on toinen vielä pienempi tulivuori, joka ei ainakaan vielä näy pinnalla.

Yövyimme Eugenen kaupungin lähellä Oakridgen kylässä. Matkalla kraaterijärveltä majoitukseen laskimme 10 mustahäntäkaurista (jäimme siis hieman vajaaksi mun heittämästä 15 tavoitteesta). Ne olivat kuitenkin kaikki tien sivussa ja niin pieniä, etteivät aiheuttaneet samanlaisia sydämen tykytyksiä kuin vapitit aiemmin. Maps ohjasi meidät väärään sijaintiin teollisuusalueelle, ja hetken jo mietimme, onko meidän varaamaamme majapaikkaa ollenkaan olemassa. Onneksi myöhäisestä kellonajasta huolimatta pieni tienvarsikioski oli auki, ja sen ystävällinen myyjä opasti meidät oikeaan suuntaan. Piti vielä soitella motellimme emännälle, mutta lopulta saimme avaimet ja pääsimme nukkumaan reissun ehdottomasti pehmeimpiin sänkyihin. Seuraavana aamuna ajoimme pisimmältä tuntuneen pätkän Seattlen lentokentän läheisyyteen viimeiseen motelliimme. Pitkät pätkät matelimme ruuhkassa, jonka aiheutti tiellä tapahtunut onnettomuus. Autojahan ei saa käsittääksemme täälläkään siirtää tieltä pois ennenkuin poliisi on paikalla... Perille päästiin kuitenkin lopulta!

Auton palautus Hertzille sujui todella helposti. Itseasiassa ajettiin vain auto halliin ja jätettiin sinne, kuittaus tuli sähköpostiin puolessa tunnissa. Lennettiin kotiin Finnairilla, ja oli sekä hassua että ihanaa kuulla suomea pitkästä aikaa jonkun muunkin kuin Jempan suusta. Finnair ansaitsee myös erityisen kehun asiakaspalvelustaan tällä lennolla. Mun kasvisruuassa oli sieniä, ja viimeisin sairaalareissu mielessä päätin jättää sen syömättä. Ikävä kyllä toinen ruokavaihtoehto sisälsi härkää, jota en myöskään syö. Itse olin okei ruuattomuuden kanssa, mutta lentoemännät tekivät parhaansa saadakseen mullekin jotain syötävää. Ja sainpahan myös brownien, kun mainitsin että sitä lihavaihtoehdosta himoitsin! Juuri tällaiset pienet ystävällisyyden eleet merkitsee isosti.

Ihana palata takaisin Suomen suveen! Taidetaan tosin tuoda täältä länsirannikolta vesisadetta mukanamme...

<3: Henna