Uusi-Seelanti: River Valley, Welligton, Kaiteriteri, Westport
Yhden yön pysähdys River Valleyssä, aivan ihanassa pienessä mökkihostellissa keskellä ei mitään. Nimensä mukaisesti mökki sijaitsee joen vieressä pienessä laaksossa. Olin aivan uudessa bussissa uusien ihmisten kanssa. Osa porukasta aloitti lentopallo-ottelun puolityhjällä pallolla. Tietty menin mukaan ja pian meitä olikin 7 per puoli yrittämässä saada palloa verkon yli. Hiekkaa oli kaikkialla kaatumisten ja epätoivoisten syöksyjen jäljiltä. Myös kädet punoitti puolityhjän pallon vuoksi helakasti, mutta ei sitä pelatessa huomannut kummemmin. Emme huomanneet aikaa, joten emme ehtineet edes kunnon suihkuun ennen kuin ruokakello soi. Söimme ja joimme hyvin koko porukalla pitkissä pöydissä jutellen matkoistamme. Tarjolla oli tiluksien omalla maalla kasvatettuja herkkuja; kanaa, paistettuja perunoita, erilaisia juureksia, omenakastiketta, joitain vähän pannukakun tapaisia juttuja. Tämä kasvissyöjä oli tosi huono kasvissyöjä (luoja se kana oli HYVÄÄ).
Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington saavutettiin seuraavaksi, mikä tarkoittaa että kohta on aika siirtyä etelä-saaren puolelle. Mutta ennen sitä haluan levätä muutaman päivän Wellingtonissa, vaikka kaupunki ei ihmeelliseltä vaikutakkaan. Saavuimme illalla kuuden jälkeen ja seuraava lähtö olisi ollut aamulla seiskalta... ymmärrätte siis varmaan, miksi päätin viettää ylimääräisen yön. Hostelli, missä yövyin, oli aika kauhea ja hirveän meluisa, mutta sentään tarjosi ensimmäisenä iltana ilmaiset nachot papukastikkeen kera. Näiden nachojen äärellä tapasin tutut saksalaiset, Hannahin ja Katyn, joidenka kanssa lähtimme viettämään tyttöjen iltaa ja nauttimaan sangriaa suloiseen pikkupubiin. Illasta tuli kunnon nauruterapia!
Seuraavana yönä oli yhtä meluisaa, ja aamulla kun meno vihdoin hiljeni, en jaksanut nousta. Rauhallisempi aamu tuli todella tarpeeseen. Aikailtuani tarpeeksi lähdin Te Papa kansallismuseoon. Paikka on valtava, todella valtava. Näyttelyitä on useita useassa kerroksessa, ja suurin osa (melkein kaikki) on ilmaisia. Omia suosikkeja oli tietysti luontoon keskittyvä näyttely ja maori kulttuurista kertova näyttely. Näin varmaan ainoat kiwini täytettyinä museossa... Uutta informaatiota oli niin paljon, että väsyneenä unohdin sitä mukaa kun etenin saleissa. Mutta museoissa on myös kiva vain kierrellä ja ihailla! Suuret maorirakennukset ja heidän perinteiset esineensä jäivät varsinkin mieleen, mutta ikävä kyllä niitä ei saanut kuvata.
Illalla Gioia saapui Wellingtoniin ja lähdimme yhdessä piknikille Mount Victorian näköalapaikalle. Siellä me sitten söimme kylmää pizzaa ja joimme lämmintä olutta hirveän kiipeämisen jälkeen. Ehkä sen piknikin olisi voinut sijoittaa fiksumpaankin paikkaan, mutta ainakin näkymä öiseen kaupunkiin oli upea! Jatkoimme iltaa satamassa uusien saksalaisten tuttavuuksien seurassa. On mukava, kun pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja on enemmän porukkaa jolle jutella hostelleissa.
Laivamatka saarelta toiselle oli yllättävän kallis (~ 30 €) ja yllättävän mukava. Alus oli kunnon risteilijä ravintoloineen ja näköalatasanteineen. Kolmen tunnin matkasta vietimmekin Carolinen (uusi saksalainen tuttavuus) kanssa ison osan katselemassa merelle toivoen näkevämme delfiinejä (emme nähneet). Risteilyn jälkeen ajoimme pitkään kunnes viimein saavuimme Kaiteriteriin, Abel Tasman luonnonpuiston lähistölle. Paikka on hyvin pieni ja hiljainen. Tapasin vanhoja tuttuja aiemmilta bussimatkoila ja vaihdoimme kuulumisia hostellin baarissa kunnes kaikki kapusimme väsyneinä nukkumaan kello yhdeksän aikaan...
En päässyt kajakkiretkelle kiwiyrityksen kautta (syytän erittäin ärsyttävää bussikuskiamme, joka ei halunnut tehdä työtään), mutta onneksi Annika tuli juttelemaan, kun kuuli että minäkin olisin halunnut kajakoida. Lähdimme siis kaksin; vuokrasimme kajakin ja suuntasimme merelle kohti Apple rockia eli omenakiveä. Kajakointi oli todella hauskaa, mutta raskasta, varsinkin kun tuuli ja meren aallot yrittivät vaikeuttaa etenemistämme. Pääsimme perille Apple rockin rannalle ja ihailimme maisemia onnellisina tauosta. Ranta oli todella hiljainen, muutama ihminen ja kaksi koiraa, jotka juoksivat innolla kajakkiamme vastaan kun rantauduimme. Sää ei ollut ihmeellinen, pilvinen ja itseasiassa aika kylmä kun lopetti liikkumisen, joten emme uineet vaan tutkimme luolia rannalla. Meidän oli tarkoitus mennä luolien läpi, mutta matka keskeytyi nyrkin kokoisten rapujen kipittäessä vastaan. Voin myöntää että todellakin minä pelkäsin enemmän kuin ravut. Juosten ulos luolista niin että vesi roiskui! Että Annikaa nauratti, mutta väitän että sen kokoiset olisivat voineet viedä vaikka varpaan! Paluumatka oli onneksi hieman menomatkaa helpompi, vaikka aallot yhä välillä löivät yli kajakin ja kastelivat meidät likomäriksi uudelleen. Ja onneksi olimme kaksin taistelemassa merta vastaan, oli joku jonka kanssa nauraa kun kajakki ei vaan suostunut etenemään oikeaan suuntaan.
Seuraavana aamuna odotimme jännittyneinä bussia, joka oli myöhässä 20 minuuttia. Lopulta se saapui ja pääsimme Abel Tasmanin kansallispuiston polun alkuun! Meille neuvottiin, että kannattaa kävellä Anchor Baylla ja ottaa sieltä vesitaksi eli vene takaisin alkuun. Tiesimme kuitenkin vesitaksin olevan kallista lystiä, joten nämä likat päättivät vaeltaa koko matkan jalan. Yhteensä noin 24 km kuudessa tunnissa, johon kuului paljon valokuvausta ja muutama tauko rannalla istuskellen. Polut olivat tasaisia ja helppoja kulkea, siksi meidän tahti niin kova olikin. Mutta väsyneitä oltiin kun bussiin päästiin ja kuskikin meille nauroi kun kerrottiin minne asti mentiin. Reitillä ihailtiin maisemia merelle ja välillä harmiteltiin kun puut peittivät näkyvyyden sinne pitkäksi aikaa. Nähtiin ja kuultiin paljon kauniita lintuja. Sydän hyppäsi kurkkuun kun luultiin näkevämme oikean kiwi-linnun, mutta selvisi, että se onkin jokin metsäkana... ei kiwiä siis vieläkään. Vähän toivottiin ettei meille olisi valjennut totuutta ja olisi voitu onnellisina elää valheessa.
Bussit ovat tällä hetkellä todella täynnä ja voin kertoa, että on kamala tunne jäädä odotuslistalle ja odottaa bussin ulkopuolella muiden mennessä sisään, että mahtuuko kyytiin vai ei. Tutustuin tähän tunteeseen ensi kertaa lähtiessäni Kaiteriteristä. Jännitti aivan penteleesti, mutta sitten kuski kertoi, että joku listalla ollut ei saapunut paikalle. Äkkiä oma nimi ja tilausnumero kuskille, kamat konttiin ja bussiin istumaan ennenkuin tuo henkilö juoksee jostain kulman takaa! Hengitin kunnolla vasta kun bussi lähti pysäkiltä. Tulisihan seuraava bussi jo huomenna, mutta kivempi matkustaa nyt kun kaveritkin ovat menossa. Matkalla Westportiin pysähdyimme ihanan järven rannalle. Laiturilta saattoi hyppiä veteen, mutta melkein kaikki valittivat että on liian kylmä uimiselle. Siis 23 astetta.. liian kylmä? Ja hitot. Uikkarit päälle ja ensimmäisten joukossa pommilla tai sellaisen yritelmällä veteen. No olihan vesi kylmää kuin mikä, mutta silti juoksimme kilpaa uutta hyppyä varten laiturille. Muutkin rohkaistuivat nopeasti. Kuskimme varoitteli ruokkimasta ankeriaita, mitä luulimme vitsiksi kunnes näimme vedessä uivia puolen metrin mittaisia ankeriaita. Tosin ne eivät meistä välittäneet, joten pienen ihmettelyn jälkeen mekin jätimme ne rauhaan.
Westportin kaupunki oli pieni ja viihtyisä. Mitään tekemistä siellä ei ole, jollei halua surfata. Yöpaikkamme Bazil's hostelli oli ihana! Henkilökunta otti meidät vastaan kuin perheensä, joka rakennuksen seinillä oli mahtavia Uusi-Seelanti aiheisia maalauksia, huoneet olivat siistejä, sängyt mukavia, löytyi olohuone leffavalikoimalla ja keittiö aivan ihanan symppis. Melkein harmitti olla vain yksi yö. Teimme yhdessä ruokaa ja pidimme leffaillan. Mukavaa oli myös saada pitkästä aikaa yhteys kotijoukkoihin, kiitos wifi‐yhteyden!
Pahoittelut kun on kestänyt kirjoittaa! Täällä on aika harvoin kunnon yhteyksiä, saati aikaa.
<3: Henna
Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington saavutettiin seuraavaksi, mikä tarkoittaa että kohta on aika siirtyä etelä-saaren puolelle. Mutta ennen sitä haluan levätä muutaman päivän Wellingtonissa, vaikka kaupunki ei ihmeelliseltä vaikutakkaan. Saavuimme illalla kuuden jälkeen ja seuraava lähtö olisi ollut aamulla seiskalta... ymmärrätte siis varmaan, miksi päätin viettää ylimääräisen yön. Hostelli, missä yövyin, oli aika kauhea ja hirveän meluisa, mutta sentään tarjosi ensimmäisenä iltana ilmaiset nachot papukastikkeen kera. Näiden nachojen äärellä tapasin tutut saksalaiset, Hannahin ja Katyn, joidenka kanssa lähtimme viettämään tyttöjen iltaa ja nauttimaan sangriaa suloiseen pikkupubiin. Illasta tuli kunnon nauruterapia!
Seuraavana yönä oli yhtä meluisaa, ja aamulla kun meno vihdoin hiljeni, en jaksanut nousta. Rauhallisempi aamu tuli todella tarpeeseen. Aikailtuani tarpeeksi lähdin Te Papa kansallismuseoon. Paikka on valtava, todella valtava. Näyttelyitä on useita useassa kerroksessa, ja suurin osa (melkein kaikki) on ilmaisia. Omia suosikkeja oli tietysti luontoon keskittyvä näyttely ja maori kulttuurista kertova näyttely. Näin varmaan ainoat kiwini täytettyinä museossa... Uutta informaatiota oli niin paljon, että väsyneenä unohdin sitä mukaa kun etenin saleissa. Mutta museoissa on myös kiva vain kierrellä ja ihailla! Suuret maorirakennukset ja heidän perinteiset esineensä jäivät varsinkin mieleen, mutta ikävä kyllä niitä ei saanut kuvata.
Illalla Gioia saapui Wellingtoniin ja lähdimme yhdessä piknikille Mount Victorian näköalapaikalle. Siellä me sitten söimme kylmää pizzaa ja joimme lämmintä olutta hirveän kiipeämisen jälkeen. Ehkä sen piknikin olisi voinut sijoittaa fiksumpaankin paikkaan, mutta ainakin näkymä öiseen kaupunkiin oli upea! Jatkoimme iltaa satamassa uusien saksalaisten tuttavuuksien seurassa. On mukava, kun pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja on enemmän porukkaa jolle jutella hostelleissa.
Laivamatka saarelta toiselle oli yllättävän kallis (~ 30 €) ja yllättävän mukava. Alus oli kunnon risteilijä ravintoloineen ja näköalatasanteineen. Kolmen tunnin matkasta vietimmekin Carolinen (uusi saksalainen tuttavuus) kanssa ison osan katselemassa merelle toivoen näkevämme delfiinejä (emme nähneet). Risteilyn jälkeen ajoimme pitkään kunnes viimein saavuimme Kaiteriteriin, Abel Tasman luonnonpuiston lähistölle. Paikka on hyvin pieni ja hiljainen. Tapasin vanhoja tuttuja aiemmilta bussimatkoila ja vaihdoimme kuulumisia hostellin baarissa kunnes kaikki kapusimme väsyneinä nukkumaan kello yhdeksän aikaan...
En päässyt kajakkiretkelle kiwiyrityksen kautta (syytän erittäin ärsyttävää bussikuskiamme, joka ei halunnut tehdä työtään), mutta onneksi Annika tuli juttelemaan, kun kuuli että minäkin olisin halunnut kajakoida. Lähdimme siis kaksin; vuokrasimme kajakin ja suuntasimme merelle kohti Apple rockia eli omenakiveä. Kajakointi oli todella hauskaa, mutta raskasta, varsinkin kun tuuli ja meren aallot yrittivät vaikeuttaa etenemistämme. Pääsimme perille Apple rockin rannalle ja ihailimme maisemia onnellisina tauosta. Ranta oli todella hiljainen, muutama ihminen ja kaksi koiraa, jotka juoksivat innolla kajakkiamme vastaan kun rantauduimme. Sää ei ollut ihmeellinen, pilvinen ja itseasiassa aika kylmä kun lopetti liikkumisen, joten emme uineet vaan tutkimme luolia rannalla. Meidän oli tarkoitus mennä luolien läpi, mutta matka keskeytyi nyrkin kokoisten rapujen kipittäessä vastaan. Voin myöntää että todellakin minä pelkäsin enemmän kuin ravut. Juosten ulos luolista niin että vesi roiskui! Että Annikaa nauratti, mutta väitän että sen kokoiset olisivat voineet viedä vaikka varpaan! Paluumatka oli onneksi hieman menomatkaa helpompi, vaikka aallot yhä välillä löivät yli kajakin ja kastelivat meidät likomäriksi uudelleen. Ja onneksi olimme kaksin taistelemassa merta vastaan, oli joku jonka kanssa nauraa kun kajakki ei vaan suostunut etenemään oikeaan suuntaan.
Seuraavana aamuna odotimme jännittyneinä bussia, joka oli myöhässä 20 minuuttia. Lopulta se saapui ja pääsimme Abel Tasmanin kansallispuiston polun alkuun! Meille neuvottiin, että kannattaa kävellä Anchor Baylla ja ottaa sieltä vesitaksi eli vene takaisin alkuun. Tiesimme kuitenkin vesitaksin olevan kallista lystiä, joten nämä likat päättivät vaeltaa koko matkan jalan. Yhteensä noin 24 km kuudessa tunnissa, johon kuului paljon valokuvausta ja muutama tauko rannalla istuskellen. Polut olivat tasaisia ja helppoja kulkea, siksi meidän tahti niin kova olikin. Mutta väsyneitä oltiin kun bussiin päästiin ja kuskikin meille nauroi kun kerrottiin minne asti mentiin. Reitillä ihailtiin maisemia merelle ja välillä harmiteltiin kun puut peittivät näkyvyyden sinne pitkäksi aikaa. Nähtiin ja kuultiin paljon kauniita lintuja. Sydän hyppäsi kurkkuun kun luultiin näkevämme oikean kiwi-linnun, mutta selvisi, että se onkin jokin metsäkana... ei kiwiä siis vieläkään. Vähän toivottiin ettei meille olisi valjennut totuutta ja olisi voitu onnellisina elää valheessa.
Bussit ovat tällä hetkellä todella täynnä ja voin kertoa, että on kamala tunne jäädä odotuslistalle ja odottaa bussin ulkopuolella muiden mennessä sisään, että mahtuuko kyytiin vai ei. Tutustuin tähän tunteeseen ensi kertaa lähtiessäni Kaiteriteristä. Jännitti aivan penteleesti, mutta sitten kuski kertoi, että joku listalla ollut ei saapunut paikalle. Äkkiä oma nimi ja tilausnumero kuskille, kamat konttiin ja bussiin istumaan ennenkuin tuo henkilö juoksee jostain kulman takaa! Hengitin kunnolla vasta kun bussi lähti pysäkiltä. Tulisihan seuraava bussi jo huomenna, mutta kivempi matkustaa nyt kun kaveritkin ovat menossa. Matkalla Westportiin pysähdyimme ihanan järven rannalle. Laiturilta saattoi hyppiä veteen, mutta melkein kaikki valittivat että on liian kylmä uimiselle. Siis 23 astetta.. liian kylmä? Ja hitot. Uikkarit päälle ja ensimmäisten joukossa pommilla tai sellaisen yritelmällä veteen. No olihan vesi kylmää kuin mikä, mutta silti juoksimme kilpaa uutta hyppyä varten laiturille. Muutkin rohkaistuivat nopeasti. Kuskimme varoitteli ruokkimasta ankeriaita, mitä luulimme vitsiksi kunnes näimme vedessä uivia puolen metrin mittaisia ankeriaita. Tosin ne eivät meistä välittäneet, joten pienen ihmettelyn jälkeen mekin jätimme ne rauhaan.
Westportin kaupunki oli pieni ja viihtyisä. Mitään tekemistä siellä ei ole, jollei halua surfata. Yöpaikkamme Bazil's hostelli oli ihana! Henkilökunta otti meidät vastaan kuin perheensä, joka rakennuksen seinillä oli mahtavia Uusi-Seelanti aiheisia maalauksia, huoneet olivat siistejä, sängyt mukavia, löytyi olohuone leffavalikoimalla ja keittiö aivan ihanan symppis. Melkein harmitti olla vain yksi yö. Teimme yhdessä ruokaa ja pidimme leffaillan. Mukavaa oli myös saada pitkästä aikaa yhteys kotijoukkoihin, kiitos wifi‐yhteyden!
Pahoittelut kun on kestänyt kirjoittaa! Täällä on aika harvoin kunnon yhteyksiä, saati aikaa.
<3: Henna
Kommentit
Lähetä kommentti