Lanquin ja Semuc Champey, Guatemala

Lanquin, vitsit mikä tuppukylä. Paikkaan ei varmaan eksyisi turistin turistia, jollei kylä olisi Semuc Champeyn suojelualueen lähellä. Toisaalta mistä näitä tietää, ollaan kyllä nähty niin monenlaista reppureissaajaa, että ehkä tännekin osa haluaisi tai eksyisi. Eikä kylässä mitään vikaa ole ollut, pieni se vain on. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyileväisiä. Koko ajan saa itsekin hymyillä ja hokea hola eli terve tai buenos días eli hyvää päivää. Se on itseasiassa aika hiton mukavaa. Välillä joku lapsista ensin ujosti vilkuttaa, ja sitten innostuu kun vilkutetaan takaisin. Ihmiset vaikuttavat onnellisilta, vaikka tiedä sitten, millainen todellisuus noiden hymyilevien naamojen takana on. Mutta ajatus, että täälläkin lapset leikkii ja aikuiset hymyilee ja elämä on hyvää, on aika hiton mukava sekin. Ollaan ihailtu paikallisten pukeutumista, etenkin naisten. Heillä on useimmiten hame, toppi ja liivi, jotka kaikki ovat värikkäitä ja kuvioituja. Todella upeita. Itse huomaa erottuvansa joukosta ja välillä myös olevansa tuijotuksen kohteena. Mutta ei sekään ole häirinnyt, enemmän huvittanut.

Yövytään El Retiro nimisessä hostellissa 10 hengen dormissa. Osa pedeistä on tosin ollut tyhjänä. Ensimmäisenä iltana tultiin niin myöhään, että oli jo pimeää eikä ollenkaan nähty majapaikan ympäristöä. Tiedettiin tosin, että ollaan joen varrella ja oletettavasti kivassa miljöössä. Olin myös niin hiton väsynyt reissusta, että oma kerrossängyn alapunkka näytti parhaalle pedille ikinä. Puhumattakaan, miten fiiliksissä olin hyttysverkosta, sillä majamme olkikatto ja seinien reiät lupailivat itikoita. Lopulta en kyllä havainnut liiemmin hyttysiä alueella.

Aamun valjettua saimme paremman kuvan mestasta, ja täytyy sanoa että paikka oli loistava chillailupäivälle. Löhösimme riippumatoissa juoden monta 2 euron Cuba Libreä. Pelasimme myös bilistä vinoimmalla pöydällä ja kuluneimmilla kepeillä, joilla olen ikinä pelannut. Lisäsi pelin vaikeustasoa, mutta tasaisesti molemmille! Lähetimme myös vaatteemme pesulaan, ja vaikka en yleensä tykkää vahvoista pesuainetuoksuista, niin nyt sekin kelpaa muiden hajujen tilalle loistavasti. Päivän ainoa aktiviteetti oli kävellä kylällä ja käydä syömässä. Oikein mukavan rattoisa päivä.

Guatemalassa on todella paljon katukoiria aivan kaikkialla. Koirat lisääntyvät vapaasti, ja ongelma näin ollen vain kasvaa. Osasta pidetään ainakin jonkin verran huolta paikallisten toimesta, mutta osa elää täysin ihmisten jätteillä. Näin ollen osa koirista on paremmassa kunnossa, kun taas osaa käy todella sääli. Meidän hostellissa asusti vakituisesti kaksi perittoa, jotka sulattivat turistien sydämet ja kerjäsivät ruokaa ja rapsuja. Ne olivat hyväkuntoisia, ja osa hostellin henkilökunnasta ruokki niitä. Aivan todella suloisia tapauksia, vaikka välillä yrittivät änkeä pöydälle salakavaliin varkaisiin mukaviattomasti häntää heilutellen. 

Toisena päivänämme Lanquinissa suuntasimme Semuc Champeyn luonnonsuojelualueelle. Kävelimme majapaikaltamme kylän keskustaan, ja hyppäsimme nelivetoauton lavalle. Lavalla seisten matkasimme sitten 10 kilometrin matkan heiluen ja pomppien huonokuntoisen, todella jyrkkämäkisen tien mutkista ja montuista. Välillä piti väistellä tien ylle ulottuvia risuja. Ajomatka oli ehdottomasti kokemus! Mennessä tuli puristettua turhan kovaa lavan kehikkoa, kun hieman jännitti. Paluumatkalla tajusi, että ei sieltä lavalta minnekään lennä vaikka vähän höllemminkin pitäisi kiinni. Sitä en ymmärrä, miten paikalliset istuvat lavan takareunan tai välillä jopa auton katon päällä, ja silti pysyvät kyydissä. Meitä oli lavalla mennessä kuusi ja palatessa kaksitoista. Paluumatkalla tuntui jo hieman ahtaalta, mutta paikallisia näyttäisi helposti menevän lavalle yli kaksikymmentä. Halpaa matkaaminen oli, sillä kyyti maksoi turistille 25 quetzalesia, eli n. 3 euroa suuntaansa.

Semuciin selvittyämme törmäsimme paikallisiin, jotka kaupittelivat uimakenkiä, juomia, ruokia ja suklaata. Etenkin pikkulapsia oli passitettu suklaanmyyntihommiin. Myynnin ohessa lapset pelleilivät, ja heillä vaikutti olevan hauskaa, mutta silti on kyseenalaista ja sääli, että lapset tekevät minkäänlaista työtä. Isommissa kaupungeissa varsinkin näkee lapsia myös rankemmissa, "oikeammissa" töissä esimerkiksi ravintoloissa, siivoojina, myyjinä tai tietöissä. Siitä tulee suoraan sanoen paska fiilis,ja miettii väkisinkin että pääseekö nuo lapset ollenkaan kouluun, onko niillä ollenkaan mahdollisuuksia päättää omasta urastaan ja elämästään, onko ne onnellisia.

Semucin lapset olivat kovin kiinnostuneita Juhon kiikareista, ja annoimme heidän kokeilla niitä. Oli suloista, miten innoissaan he olivat. Tarjoituivat jopa maksamaan kiikareista ensin 5, sitten 30 ja lopulta 100 quetzalesia. Emme kuitenkaan tehneet kauppoja, kun paraskin tarjous oli vain noin 12 euroa.

Luonnonsuojelualueen sisälle paikalliset kaupittelijat eivät saaneet tulla, joten meno hiljeni todella paljon lipunmyynnin jälkeen. Lippu maksoi muuten turistilta 50 quetzalesia, eli 6 euroa. Paikka oli ehdottomasti lippuhinnan arvoinen. Ensin kapusimme jyrkkää kivikkoa ja portaita pitkin El Mirador näköalatasanteelle. Sieltä näki joen ja sen altaat yläilmoista, ja olihan näkymä upea. Sen jälkeen todella hikisinä palasimme alas ja suuntasimme joelle. Jäimme ensin uimaan altaille lähimpänä alajuoksua, mikä oli loistava päätös, sillä siellä muita ihmisiä oli vain vähän. Vesi oli hieman viileää ja todella syvää. Uimme ensimmäisen altaan poikki, kapusimme kivisen reunan päälle ja hyppäsimme seuraavaan altaaseen. Ihailimme myös ympärillä avautuvaa maisemaa, jota en osaa kuvailla mutta onneksi hieman kuvasin. Lopuksi siirryimme ylemmäs matalammille altaille, jotka olivat selkeästi suositumpia. Istuimme hetken altaan reunalla, ja saimme pikkukaloilta ilmaisen pedikyyrin. Kävimme myös katsomassa koskea, josta vesi ryöppyää joen altaisiin. Liian pitkään vedessä ei kuitenkaan viihtynyt, kun alkoi paleltaa.

Ennen paluukyytiä Lanquiniin söimme lounasta yhdessä paikallisten pitämässä kojussa puiston ulkopuolella. Ruokamyrkytyksen pelossa jätin salaatin koskemattomaksi, mutta sen sijaan paistettu kana, papukastike, tuore avokado ja tomaattipasta maistuivat. Oli mukava syödä kotiruokaa, ja paikalliset naiset olivat kovin ystävällisiä. Juho söi kaiken, mitä oli tarjolla, eikä ole valitellut vatsaansa, joten ihan turhaan minä sitä ruokamyrkytystä jännitin. 

Kuten mainitsin Semuc Champey oli ehdottomasti lippuhintansa arvoinen, ja se sijaitsee sopivasti matkalla jos suuntaa Tikalista kohti Antiguaa tai toisinpäin. En kuitenkaan itse lähtisi Tikalista tai Antiguasta tekemään edestakaista reissua vain Semuc Champeylle. Paikka on todella hieno, en kiellä sitä, mutta ei niin hieno että jaksaisin istua 10-12 tuntia suuntaansa bussissa vain nähdäkseni sen. Toisaalta on tämä bussimatkailukin ollut elämys. Paljon on nähty Guatemalan kyliä ja komeita maisemia. Matkat eivät myöskään ole tuntuneet niin pahoilta, kuin alkuun ajattelin. Ovat jopa menneet osin rattoisasti. Tosin toisella reissulla pelkäsin jossain kohdin sulavani auringonpaisteessa autoon, jossa ilmastointi ei toiminut. Onneksi avonaisista ikkunoista saatiin viileää ilmaa ja samalla hiekkapölyä ja pakokaasuja, joita yskin ulos todennäköisesti vielä Suomessakin. No, kuten sanottua onpahan ollut elämys.

<3: Henna