Tikal ja Flores, Guatemala

Tavattiin Juhon kanssa Blue Cancunin hotellilla ja aamulla aikasin suunnattiin lentokentälle. Jätettiin Meksiko taakse peltipurkissa mallia Saab-340. 1 + 2 penkkiä vierekkäin, kulunut keinonahkaverhoilu, tuhkakupit penkkien kahvoissa ja tietty äänekkäät potkurit. Koneen iästä ja koosta huolimatta puolentoista tunnin lento Guatemalan Floresiin sujui yllättävän mukavasti ja tasaisesti. Floresin lentokenttä oli todella pieni ja meidän peltipurkkimme oli ainoa kone kentällä. Kävelimme kentältä sisälle, nopeasti turvatarkistuksesta läpi ja tapasimme ystävällisen señor Juan Ramonin, jonka tarjoamalla taksilla huristimme kohti Tikalin kansallispuistoa. Taksi maksoi 500 quatzalesia, eli 60 euroa. Kyydeistä olisi voinut sopia hieman halvemmalla Jungle Lodge majoituksen kanssa, mutta heidän shuttleaan olisi pitänyt odotella useampi tunti. Taksi oli siis ainakin meille helpoin ja mukavin vaihtoehto. Jo ajomatkalla ihailin ympäröivän luonnon erilaisuutta, käsittämättä ollenkaan, mitä olisi vielä edessä. 

Tikalin kansallispuisto on ensimmäinen Unescon maailmanperintökohteeksi tunnustama (v. 1979) Mayojen muinainen kaupunki. Kaupunki kukoisti ja kasvoi 900-luvulle asti, mutta hylättiin lopulta todennäköisesti pitkään jatkuneen kuivuuden vuoksi. Kaupunki oli täysin riippuvainen sadevedestä, ja keräsi sadevedestä kaiken käyttövetensä. Kuivuuden syitä oppaamme uskoi olleen mm. ylikansoittuminen, luonnonvarojen liikakäyttö ja luontokato. Kuulostaako muistakin syyt tutuilta nykypäivänäkin? Sivilisaatio tuhoutui ja sademetsä valloitti alueen peittäen temppelit suurelta osin alleen. Oppaamme mukaan alue pysyi pitkään salassa "valkonaamoilta",  vaikka paikalliset eivät unohtaneet kaupunkia. He eivät vain kertoneet siitä, ennen kuin alueella kulkeneet metsästäjät löysivät erään maan alle peittyneen temppelin huipulta oviaukon temppelin sisälle. Metsästäjät luulivat kulkevansa kukkulalla, vaikka todellisuudessa he olivat luonnon peittämän temppelin päällä.

Majoituksemme sijaitsi aivan Tikalin kansallispuiston sisäänkäynnin vieressä. Paikka oli upea. Kaikkialla oli vehreää, runsasta kasvillisuutta ja upeita lintuja! Elämäni ensimmäistä kertaa näin papukaijoja ja tukaaneja luonnossa. Lajit olivat värikkäitä, ja värit todella kirkkaita. Vitsailimme, että jos Suomessa lintu voi olla punertava, niin täällä on lintu on PUNAINEN isoilla kirjaimilla. Tässä Juhon ottamia kuvia linnuista!

Ensimmäisenä päivänä kiertelimme hotellin tiluksia ja lähialueen sademetsää kansallispuiston ulkopuolella. Paikalliset varoittelivat meitä viidakon vaaroista, sillä kuulemma joku saksalainen eksyi ja päätyi jaguaarin lounaaksi pari kuukautta sitten. Tuntuu että aina tarinoissa juuri saksalaisille tapahtuu ikäviä juttuja... Uskoisin, että kyseessä on vain tarina, mutta pysyttelimme siitä huolimatta selkeillä poluilla ja lähellä majoitustamme. Eksyminen alueella voisi varmasti olla kohtalokasta, ja metsän tiheyden vuoksi ilman selkeää polkua suunnistaminen olisi meille mahdotonta. Kävimme myös hotellin altaalla iltauinnilla ja söimme herkullista, paikallista, autenttista kanaburgeria ranuilla. Vitsi, mutta tosissaan reissussa toisinaan tulee fiilis, ettei halua yhtään enempää tacoja tai quesadilloja tai enchiladoja. Ruoka ja juoma ei muuten maksa täälläpäin melkein mitään. Alle kympillä saa ravintola-annoksen, bisset ja drinkit maksaa alta 2-3 euroa, cokiksen saa eurolla.

Toisena aamuna meillä oli rapea aamuherätys ja olimme heti kuuden jälkeen kansallispuistossa. Kiersimme kahdestaan heräilevän sademetsän läpi kahdelle temppelille, tarkemmin sanoen temppeleille 5 ja 6. Tarkoitan todella kahdestaan, sillä törmäsimme matkalla vain neljään kulkijaan. Oli uskomatonta kulkea sademetsän halki polkua pitkin, kunnes yhtäkkiä ete9en ilmestyi pyramidin mallinen, osittain kasvillisuuden peittämä ja selvästi vuosisatoja vanha temppeli. Hämähäkkiapinat liikkuivat puissa ja jossain kauempana huusivat mölyapinat. Havaitsimme myös lisää lintuja, paljon nenäkarhuja eli koateja, muutamia agouteja ja yhden peuran. Jaguaari jäi näkemättä, mikä on sekä hyvä että hieman harmi. Olisihan se ollut elämys, kunhan kissapeto pysyttelisi etäällä.

Täytyy myös sanoa, että ihmisillä on jonkinlainen paskamainen tarve jättää oma jälkensä jokaiseen paikkaan. Myös paikkoihin, jotka ovat pyhiä jollekin toiselle. Chichen Itzalla kerrottiin ihmisten kaivertaneen nimiään temppeleihin ja ottaneen niistä kiven palasia matkamuistoiksi. Tikalissa näin kaiverruksia omin silmin. En ymmärrä, miksi ja mikä ihmisiä vaivaa. Toivottavasti kukaan lukija ei moista harrasta, tai jos harrastaa niin tuntee nyt piston sydämessään.

Palasimme pikaisesti hostellille aamupalalle ja lähdimme sitten takaisin kansallispuistoon oppaan kanssa. Oppaan kanssa kuljimme kansallispuiston halki temppeleille 1-4. Temppelit 1 ja 2 sijaitsivat Tikalin keskusaukiolla, kun taas temppelit 3 ja 4 olivat hieman kauempana metsässä. Opas kertoi, että temppeli 1 oli kuninkaan Jasaw Chan K'awilin temppeli, temppeli 2 rakennettiin kuninkaan vaimon kunniaksi ja temppeli 4 kuninkaan pojan, seuraavan hallitsijan. En oikeastaan muista temppelin 3 tarinaa, mutta se taisi liittyä kansan mielialan kohottamiseen vaikeina aikoina. Alueella oli lisäksi kuninkaallisten kivisiä asuinrakennuksia, jotka koostuivat pihamaasta ja useasta pienestä huoneesta. Huoneet olivat pieniä, sillä mayojen rakennustyylillä ei voinut rakentaa suuria tiloja sortumavaaran vuoksi. Toisaalta suuria saleja ei kaivattu, sillä mayojen elämä keskittyi pitkälti ulkoalueille. Alueella oli myös matalampia alttareita ja kivipaaseja. Mayat seurasivat esimerkiksi auringon kulkua erilaisilla kivipaaseilla, jotka sijaitsivat temppelien tai muiden rakennelmien edessä.

Keskusaukiolla kahden temppelin vieressä oli samankaltainen pelikenttä kuin Chichen Itzalla, vain todella paljon pienempi. Myös renkaat puuttuivat. Opas kertoi erilaisen version mayojen pelaamasta pelistä. Perusajatus pallopelistä, jossa saa käyttää vain olkapäitä, kyynärpäitä, lonkkia ja polvia oli sama, mutta palloa ei yritetty saada renkaista sisään vaan vain vastustajan puolelle. Pallo ei siis saanut osua maahan omalla alueella. Peli kuulosti erikoiselta lentopallolta ilman verkkoa.

Näimme myös todella hienon kivinaamion, joka oli ainoa tähän päivään asti ehjänä säilynyt Tikalin alueella. Käsittääkseni mayat jollain tavalla palvoivat näitä naamioita. Oppaamme kertoi meille hieman mayojen uskosta, siitä miten hyvää tekevät ihmiset elävät ihmisten muistoissa, ja pahoja tehneet ihmiset painuvat unohduksiin, miten kaikki luonnossa edustaa jumaluutta, ja miten luonto itsekkäänä ottaa omansa, mutta myös antaa, jos siitä pitää huolta. Mayat pitivät naisia suuressa arvossa, koska nainen osasi luoda elämää, ja ajattelivat luonnonkin olevan jonkinlainen äitimaa. 

Kapusimme lopuksi korkeimman temppelin, eli neljännen temppelin laelle katsomaan maisemaa ylhäältä. Vihreä sademetsä jatkui silmänkantamattomiin, ja sen seasta kohosivat aiempien temppelien huiput. Nyt viimeistään ymmärsi todella, miten tiheässä metsässä temppelit ja me olimme. Fiilis oli aika mahtava.

Palasimme Tikalista Floresiin saman hepun Juan Ramonin kyydillä yöpyäksemme yhden yön sympaattisella Isla de Floresin pikkusaarella. Mukulakivikatuja, pastellinvärisiä taloja ja suloisia tienviittoja. Vesi taisi olla koholla, sillä osa teistä päättyi suoraan järveen. Saaren ympäri käveli rauhakseen muutamassa kymmenessä minuutissa. Hostellimme Los Amigosin sisäpihalla oli ravintola, joka oli koristeltu vehreillä kasveilla ja värikkäillä paperilampuilla. Loistava paikka illalliselle! Maistoimme myös paskinta suklaata, mitä olen ikinä syönyt. En kutsuisi tuota tavaraa edes suklaaksi...

Sitten vuorossa olikin ensimmäinen pitkä maisemanvaihto maateitse, 10 tuntia Floresista Lanquinin pikkukylään. Valitsimme kulkuneuvoksi turisteille suunnatun shuttlen eli minibussin. Matkaa voisi taittaa myös paikallisten kanabusseilla, jolloin säästäisi varmasti rahaa, mutta joituisi vaihtamaan välillä bussia pikkukylissä, matka-aika pitenisi entisestään ja riskit joutua ryöstetyksi kasvaisivat. Mieluummin istun ilmastoidussa minibussissa semimukavilla penkeillä, kuin jännitän täpötäydessä kanabussissa. Nimitys kanabussi tulee muuten busseissa mukana matkaavista kanoista. Busseissa kuljetetaan tietty ihan kaikki, mitä nyt tarviikaan kuljettaa. Matkasta sanottakoon, että odotin paljon pahempaa kuin matka todellisuudessa oli. Aika hurahti oikeastaan aika nopeasti vaihtuvia maisemia katsellessa. Ajoimme osan matkaa vuoristoteitä, ja maisemat olivat upeita. Osan matkasta tosin jumitimme myös lauttajonossa, edeten noin metrin kymmenessä minuutissa. En ymmärrä, miksei kohdalle ole rakennettu siltaa, mutta kai siihen looginen selitys on. Näimme useita kyliä ja paikallisia omissa askareissaan ja omissa kodeissaan. Täytyy sanoa, että meno on melko erilaista Suomeen verrattuna. Tienvarresta nurmikkoa esimerkiksi leikattiin macheteilla ja osa viljelijöistä asui laudoista rakennetuissa peltikattoisissa hökkeleissä. Etenkin lapset matkustivat lava-autojen lavoilla istuen tai seisten, ja tavaroita kannettiin pään päällä koreissa kävellen tai lastattiin mopon selkään jotenkin roikkumaan. Mopolla saattoi myös kulkea koko perhe. Teiden kunto vaihteli, mutta pääsääntöisesti vaikuttivat ihan okei ajettavilta muutamia kuoppia ja järkyttävän korkeita hidastustöyssyjä lukuunottamatta. Tosin en silti haluaisi itse lähteä ajamaan täällä. Kuskimme osasi homman paremmin ja auton valittavista äänistä huolimatta pääsimme perille asti. Lanquinista lisää sitten seuraavassa postauksessa.

<3: Henna