Kauai, Havaiji

Kauaille saavuttuamme haimme Dollar firmalta vuokra-automme, ja huokaisimme helpotuksesta, kun vakuutukset sun muut olivat todella kuuluneet jo etukäteen maksettuun summaan. Ei siis yllättäviä lisäkuluja tällä kertaa. Huristelimme muutaman hassun korttelin matkan Lihuen kaupungissa sijaitsevaan Tip Top motelliimme hakemaan avaimet, mutta ihan vielä emme päässeet huoneeseemme. Joten päätimme lähteä käymään Poipu Beachilla, missä lukemamme mukaan voi nähdä merikilpikonnia ja hylkeitä. 

Perillä järkytyimme turistien määrää. Pieni ranta oli täynnä auringonpalvojia ja snorklaajia. Ihmisten lisäksi rannalla makoili yksi kilppari, jonka ympärille oli asetettu kartioita varmistamaan, etteivät ihmiset mene liian lähelle. Ihmisiä oli kuitenkin niin paljon, eikö eläin häiriinny moisesta hulinasta. Onneksi palasimme Poipulle seuraavan päivän iltana. Silloin kilpikonnia oli rannalla jo viisi, ja kolme lisää saapui lyhyen ajan sisällä. Kilpikonnien ympärillä olevaa aluetta kasvatettiin sitä mukaa kun niitä rantautui. Paikalla oli ihmisiä valvomassa kilppareita (ja turisteja), ja kyselimme heiltä lisätietoja. Heidän mukaansa kilpikonnat valitsevat tulla iltaisin Poipun rannalle, sillä ne muistavat sen olevan turvallinen paikka levätä. Ne eivät kuule ympärillään olevia turisteja, eivätkä siten häiriinny kunhan ihmiset pysyvät riittävän kaukana. Vedessä kilpikonnat ja myös hylkeet väistelevät turisteja, ja rantavahdit seuraavat turistien käytöstä. Meidänkin aikana yksi hylje käväisi rantavedessä, ja jotkut intoutuivat liian lähelle. Rantavahti huikkasi mikrofoniinsa "En suosittele menemään noin lähelle merieläimiä, se on superlaitonta, kiiiitoos", ja kaikki antoivat eläimelle enemmän tilaa. Rannalla voi yöllä lepäillä jopa 50 kilpikonnaa, joista suurin osa saapuu pimeän tulon jälkeen ja lähtee ennen auringon nousua. Osa väsähtää ja saapuu rannalle jo aiemmin illalla tai jopa päivällä, ja siksi mekin näimme jo aiemmin kilppareita.

Sivuraiteilta takaisin ensimmäiseen päiväämme. Emme viihtyneet kauaa Poipun hulinassa, vaan tutkailimme karttaa ja löysimme mielenkiintoisen kuuloisen paikan, Makauwahi luolan. Ajelimme hiekkatietä, kunnes tiessä alkoi olla turhan suuria kuoppia ja autoja paljon parkissa tien sivussa, jolloin päätimme parkkeerata mekin. Ihmettelimme autojen määrää kunnes kuulimme kuulutukset. Lähistöllä oli rodeakisat! Jäimme hetkeksi seuraamaan kilpailua, jossa kaksi ratsukkoa kerrallaan yrittivät saada vasikan lassottua. Toisaalta menoa oli hauska seurata, toisaalta meille tuli paha mieli vasikoiden puolesta. Jatkoimme siis melko pian matkaamme polulle, joka johti luolalle.

Luola on suurin kalkkikiviluola Havaijilla, ja se on säilynyt koskemattomana siellä elävän uhanalaisen hämähäkkilajin (suoraan käännettynä Kauain luolasusihämähäkki) ansiosta. Luola on kuulemma myös arkeologisesti kiinnostava, ja sen rakenteesta on päätelty Kauain historiaa kuten tsunameja, hurrikaaneja, kuivuuksia ja aiemmin alueella eläneitä lajeja 10 000 vuoden ajalta. Meidän piti ensin kontata lyhyen tunnelin läpi ensimmäiseen luolaan, jonka suurempi aukko avautui vähän kuin "sisäpihalle". Siis melko pyöreälle alueelle, joka jäi kallioseinämien sisään ja oli ylhäältä avoin. "Sisäpihalta" pääsi toiseen suurempaan luolaan, joka olisi jatkunut syvemmälle maanuumeniin, mutta pääsy pidemmälle oli estetty aidoilla.

Luolilta päätimme lähteä kävelemään kohti läheistä Mahaulepun rantaa. Matkalla oli aitauksia, ja lähempää tutkailtuamme huomasimme niissä maakilpikonnia. Infotekstin mukaan maakilpikonnilla pyritään korvaamaan sukupuuttoon kuolleita kasvinsyöjiä, ja ne auttavat vähentämään muille kasveille haitallista heinikkoa, levittävät Havaijin alkuperäisten kasvien siemeniä ja lannoittavat maata. Vähän niinkuin Kortepohjan lampaat! Maakilpikonnia ei löydy luonnonvaraisena Havaijilta, mutta niitä pelastetaan esimerkiksi manner-Yhdysvalloista, kun lemmikiksi otetut kilpparit kasvavat liian suuriksi.

Mahaulepun ranta oli huomattavasti rauhallisempi kuin Poipun ranta. Onhan sen sijaintikin syrjäisempi. Kävelimme rannan myötäisesti, ja matkalla näimme kolme hyljettä lekottelemassa auringossa. Kavereilla ei näyttänyt olevan huolen häivää, aivan kuin nekin olisivat lomalla. Ihmiset merkitsivät kepeillä suojavyöhykkeitä hylkeiden ympärille, jotta kaikki huomaisivat pysyä riittävän kaukana. Ei ole hyvä häiritä hylkeiden unta, ja toisaalta kaksi metrinen merihylje hampaineen voi varmasti tehdä rumaakin jälkeä ihmiseen, joka eksyy liian liki.

Täytyy sanoa, että jo ensimmäisen päivän jälkeen pidin Kauain saaresta hurjasti. Oli mahtavaa, miten puoli vahingossa päädyimme näkemään niin paljon muutamassa tunnissa. Seuraava päivä tosin ylitti kaikki odotukset vielä moninkertaisesti. Heräsimme aamulla ennen kuutta, ja starttasimme auton kohti Koke'en puistoa ja Waimea kanjonia. Tarkoituksenamme oli jälleen ehtiä liikkeelle ennen turistimassoja, ja onnistuimme tälläkin kertaa välttämään pahimmat ryysikset. Lisäksi iltapäivällä pilvisyys usein lisääntyy peittäen näkymiä, kun taas aamulla taivas on kirkas. Ajettavaa meillä oli yli tunti, joten aurinko ehti nousta ennen ensimmäistä vaellusta, etenkin kun jo matkalla pysähdyimme muutamille näköalatasanteille ihailemaan maisemia aamuauringossa sekä kanjonin että rannikon suuntaan.

Ensimmäinen pidempi pysähdys oli Awa'awapuhin vaellusreitti. Matkaa oli noin 5 km suuntaansa. Siitä valtaosa kulki metsikössä ja korkeassa heinikossa, kunnes aivan lopussa eteemme avautui Nã Pali rannikon jyrkät rinteet ja railot, jotka jatkuivat sisämaasta merenrantaan. Näkymä oli uskomaton! Ylhäältä katsottuna railojen jokilaakson näyttivät pikkuruisilta, sininen meri kimmelsi kauempana ja valkoiset, pitkäpyrstöiset linnut kaartelivat railoissa alapuolellamme. Rinteillä musta kivi oli liuskoittunutta ja ruohokasvit vihersivät laikkuina. Seisoimme rinteen reunalla ihaillen näkymää kauan, ja tietty kunnon turisteina räpsimme paljon kuvia.

Vaelluksen jälkeen ajoimme lyhyen matkan Pu’u Hinahinan näköalatasanteelle, jonka vierestä lähti "Cliff Trail" polku. Polku oli lyhyt, mutta kosteuden ja suuren kävijämäärän vuoksi todella mutainen. Etenemisemme oli siis melko hidasta. Suoraan sanoen näkymät polulla eivät vetäneet vertoja näköalatasanteille, joille on helppo pysähtyä autolla. Reitti olisi jatkunut vesiputouksen laelle, mutta me koimme sen turhaksi, etenkin kun olemme kavunneet vesiputouksien laelle Oahulla. Ja olimme jo riittävästi mudanneet kenkiämme, sekä pelänneet liukastumista rähmällemme mutalammikkoon.

Palasimme autolla Waipo Falls näköalapaikalle, josta olimme jo aamulla ihailleet maisemaa kanjoniin. Varsinaisen näköalatasanteen vieressä, muutaman kymmenen metrin päässä siitä on mielestämme siitä hienoin näkymä kanjoniin. Kanjoniin laskeva vesiputous näkyy kohdasta kokonaisuudessaan ja sen ympärillä itse kanjoni jatkuu joka suuntaan massiivisena. Kanjonin punainen maa yhdistettynä vihreisiin kasveihin tekee näkymästä vielä upeamman.

Lopuksi pysähdyimme vielä viralliselle Waimea kanjonin näköalapaikalle, ja vaikka näkymä oli hieno, se ei meistä vetänyt vertoja aikaisemmalle pysähdyksellä. Autojen ja ihmisten määrästä päätellen tämä paikka on kuitenkin suosituin, kenties koska se on lähimpänä majoituksia ja nimetty suoraan kanjonin mukaan. Päivä alkoi myös kääntyä iltapäivän puolelle, mikä osaltaan selitti ihmispaljoutta.

Matkalla takaisin majapaikkaamme päätimme tehdä vielä kolme pysähdystä. Ensin ajoimme Glass Beachille, jonka rantahiekassa on meren pyöreäksi hiomia lasinpalasia. Lasi on peräisin vanhalta tehdasalueelta. Hiekka on mustaa laavakiveä, basalttia, jonka seassa kimmeltää sinisiä, vihreitä, valkoisia ja pihkanvärisiä lasinpalasia. Sininen lasi oli lempparini! Lasia olisi vielä enemmän, jollei hölmöt turistit keräisi sitä mukaansa... älkää toimiko kuten hölmöt turistit, jotta ranta säilyy nimensä veroisena.

Glass Beachiltä jatkoimme Spouting Horn nimiseen paikkaan, jossa rantaan lyövät aallot saavat aikaan kallion kolosta ryöpsähtävän vesisuihkun. Jotain vangitsevaa ilmiössä oli, sillä sitä jäi mielellään katselemaan pidemmäksi aikaa. Välillä vesisuihku jäi matalaksi, mutta aaltojen rytmin ollessa sopiva se kohosi useampaan metriin. Lopulta lähdimme vielä pyörähtämään Poipun rannalla ihmettelemässä ja kyselemässä kilppareista, kuten aiemmin mainitsin, kunnes viimein nälkä ajoi meidät takaisin Lihuen kaupunkiin ja syömään vietnamilaiseen keittoravintolaan.

Viimeisenä päivänämme Lihuessa meillä oli aamulla hieman aikaa ennen auton palautusta. Ajelimme pohjoiseen, sillä emme olleet vielä ehtineet sinnepäin. Pysähdyimme Kilauean majakalla toiveenamme nähdä albatrossi, mutta paikalla oli vain punajalkasuulia. Meille uusi laji kuitenkin sekin. Majakalta palasimme Lihueta kohden, pysähdyimme matkalla hetkeksi seuraamaan surffaajia ja teimme pienen kiertoreitin Wailuan vesiputoukselle, joka itseasiassa yllätti meidät komeudellaan. Kipusimme (taas) aidalle saadaksemme paremman näkymän, ja saimme (taas) hieman huolestuneen kommentin yhdeltä amerikkalaiselta, kun taas toinen vain nauroi, että tuossa iässä vielä kykenee kiipeilemään.

Lopulta palautimme auton lentokentälle. Alunperin lentomme olisi lähtenyt vasta iltapäivästä, sillä lentoa varatessamme emme ottaneet huomioon auton palautusta. Saimme siirrettyä itsemme aiemmalle lennolle ilman lisäkustannuksia, mikä oli ehdottomasti positiivinen yllätys! Seuraavaksi suuntana onkin sitten Havaijin suurin saari, Big Island.

<3: Henna